Erillään - Poissa - Menetetty

Piikität suoneen päivittäisen annoksen;
"Tätä minä tarvitsen."
Ei muistikuvaa mistään yksittäisestä hetkestä,
Taistelet ainoasta elämän kiintopisteestä.
Puhut sanoin jotka pian kuihtuvat pois,
Kuin ruusu, jonka kasvatit kivien päälle, mahdottomaan paikkaan.
Sen vuoksi luovuit sisimmästäsi, hyppäsit uppoavaan laivaan.

Vain koska aina haluttiin lisää, jotakin jota oli jo tarpeeksi.

Suolaiselta iholta maistat päivittäisen annoksen.
"Minä haluan tätä." toistelet kuin extaasissa.
Et muista totuutta, tavoittelet rujoa nautintoa.
Tuijotat kenkiäsi, päivät kuluvat transsissa.
Rakastelet liikkein joita olet oppinut vihaamaan.
Olet huono, tai niin hän sai sinusta tuntumaan.

Vain koska aina haluttiin lisää, jotakin jota oli jo tarpeeksi.

Kuulet rumpujen etäisen töminän,
"Sotarummut soivat, koska voivat", kuiskaat hymyillen.
Olet luovuttamassa jo ennen yhteenottoa,
Koska sinä olet panttivanki, et enää soturi urhoollinen.
Sinä turvauduit väkivaltaan, sinusta tehtiin sotarikollinen.
Kuinka voi jatkaa taistelua, jos ei tiedä onko itse omalla puolellaan?
Kuinka voi sanoa että rakastaa, jos osa siitä kumpuaa vihasta?
Voiko toivoa elättää, jos mitään muuta ei koskaan ollutkaan?

Vain koska aina haluttiin lisää, jotakin jota kerran oli tarpeeksi.

Rauhallisilla, lumihuippuisilla vuorilla, seisot nyt yksin.
Se, josta kerran lupasit pitää huolta, on toisaalla.
"Mitä minä olen tehnyt?" kysyt,
Silmäsi täynnä tyhjyyttä, kätesi tiukasti nyrkissä.
Tuuli ujeltaa täällä korkealla, soittaa heikkoja säveliä.
Et muista mikä aika on, tai mikä paikka.
Et uskalla katsoa käsiäsi, ja niissä kuivuvaa verta.
Istut sohvallasi, silmät kiinni, morsiamesi huulten maku,
Viimeisen kerran tappajan huulillasi.

Vain koska tauluun tuhrittiin huolimattomia viivoja.
Tauluun, joka kerran oli kartta, kaikkeen, mikä oli kaunista.

Niin Kylmä Yö

Niin hitaasti, kovin hitaasti liikkuivat nuo raskaat vaunut pimeydessä. Tuuli ujelsi pyörien välissä, ja oksat rasahtelivat poikki vaunujen osuessa kohdalle. Kuu näytti haluavan kertoa oman tarinansa, mutta tänä iltana sen ainoa tehtävä oli valaista himmeästi tapahtumia.
     Minä katselin hiljaisena kuinka vaunut lipuivat ohitseni ja vedin henkeä, oikeastaan minä haukoin, ja saatoin jopa hetkeksi sulkea silmäni kun näin, näin mitä vaunuissa ei ollut. Olisitpa nähnyt sen myös, sillä tiedän että pidät minua nyt hulluna, vallan mielenvikaisena ehkä, mutta voi olisitpa sinä ollut näkemässä, sillä vaunuissa, niissä raskaissa, mustissa vaunuissa kyllä oli ajurinpenkki, suitset ja kaikki, mutta niistä puuttui itse ajuri, ja, voi luojan tähden, hevoset, nekin loistivat poissaolollaan, ja niiden tilalla vaunuja vetivät jonkinlaiset mustat, miltei pimeyteen häviävät, muodottomat varjot. Niin yksin nuo synkät, kauniit ja jotenkin muuhun ympäristöön verraten liian mahtipontiset vaunut näyttivät vaeltavan pimeydessä.
     En oleta että sinä minua uskoisit, sillä itsekkin itseäni epäilin, siinä seisoessani, lehvuston suojissa. Minä epäilin omaa mielenterveyttäni ja tulin jopa ajatelleeksi ehkä olevani unessa, niinkuin ihminen kai aina ensin ajattelee, kohdatessaan jotakin selittämätöntä. Taisin kokeilla nipistääkin itseni hereille ja heiluttelin päätäni, selkiyttääkseni mieleni, ja minä toivoin että kun katsoisin uudelleen, vaunut olisivat kadonneet. Ja minä nostin katseeni jälleen, ja sydämeni hypähti miltei kurkkuuni asti, sillä vaunut eivät olleet kadonneet. Ne ajoivat rinkiä, tuota samaa hiekkatietä, polkivat alleen syksyisiä puun oksia, hiekka narisi renkaiden alla.
     Silloin, niin hullulta kuin se nyt saattaakin kuulostaa, tiedätkö mitä minä päätin tehdä, aivan kuin jokin olisi minua kehottanut ryhtymään toimeen. Minä aloin laskea kierroksia, joita vaunut ajoivat, miltei hypnotisoin itseni tuijottaessani ja kaikki ajatukset poissa mielestäni, lukuunottamatta niitä kierroksia, noita kirottuja kierroksia.
     "Yksi", minä laskin. "Yksi, kaksi, kolme". Laskin aina vain eteenpäin, tuulen leyhyttäessä leikkaamattomia hiuksiani, tunsin pakkasen pureutuvan iholleni, jonka hauiksiini asti nostetut paidan hihani jättivät paljaaksi. Minä laskin, neljä viisi kuusi. Minä laskin seitsemän kahdeksan yhdeksän. Minä laskin kymmenen yksitoista kaksitoista, kuin lumottuna minä vain laskin noita hitaita kierroksia, mutta silti jossakin mieleni perukoilla ajattelin niiden olevan nopeita, jollakin tavalla aivan liian nopeita.
     Minä laskin, ja päästyäni neljäänkymmeneenkuuteen, vaunut pysähtyivät, heittäen hiekkaa kasvoilleni, ja minä ehdin hädintuskin sulkea silmäni. Vaunut pysähtyivät aivan minun eteeni, kuin palkitakseen minut hyvästä työstäni, ja minä tiesin että olin tehnyt hyvin, olin laskenut kokonaiset neljäkymmentäkuusi kierrosta. Luvun, joka merkkasi jotakin, sen täytyi merkata, ehkäpä jotakin tärkeää, mutten saanut päähäni mitä se mahtoi olla.
     Kun vielä pohdin lukuarvon merkitystä, vaunujen ovi avautui, ja sieltä loisti valo, himmeä, violetti, miltei synkkä valo, joka tuntui kutsuvan minua peremmälle. Näin kasvot, tai itseasiassa, ainoastaan jotakin jonka olin tunnistavinani kasvoiksi. Ne olivat pitkän, ruskean hupun peittämät, ja vain tiukasti ohueksi viivaksi kiedottu, suippo parta, sekä huulien kohdalta halkeillut, kuiva suu olivat näkyvissä. Tunsin tuulen ujeltavan korvieni välitse, suoraan kalloni ja mieleni läpi. Hampaani kalisivat, ja käärin käteni oman kehoni ympärille lämmitäkseni hieman. Oli niin kylmä, talvi teki ilmeisesti jo tuloaan. Oli niin kovin kylmä ja minun teki kovin mieleni astua sisälle lämmittelemään. Vain hieman lämmittelemään, hetkiseksi istahtaa vanhuksen viereen ja ehkä rupatella hieman.
     Silloin, kuin ajatukseni lukien, vanhus katkaisi mietteeni, ja kutsui luisevalla,  kellertävällä sormellaan minua käymään peremmälle. Mielellänihän minä kävin, ja vaikka hieman pelkäsin, ja vaikka minä tajusin kokonaan unohtaneeni noiden vaunujen todellisen olemuksen, sydämeni täyttyi jonkinlaisesta lämmöstä, kun astuin ensimmäisen, ja toisen portaan vaunun sisälle. Vanhuksen luisevien sormien tarttuessa omiini, minä saatoin vihdoin unohtaa, kuinka kylmä talvi olikaan ollut tuloillaan ja kuinka paljon sydämeni rintaani painoi. Oli vain minä, ja tuo vanhus, himmeän violetissa, pimeässä vaunussa.
     Vaunun ovien sulkeutuessa, ja pyörien jälleen lähtiessä rohisten pyörimään, minä muistin, että edeltävä päivä oli ollut neljäskymmeneskuudes syntymäpäiväni.

Purppuravaunut

                                            

                                                           Prologi

Miltä uskoisit sen tuntuvan, kun käsi, kylmä ja karvainen, tarttuisi nilkkaasi sängyn alta? Muistitko laittaa molemmat jalkasi peiton alle, muistithan? Muistithan lukita ulko oven, heppoisesta takaovesta puhumattakaan? Oliko sen lukitsemisesta edes hyötyä, kuka vaan saattaisi murtaa sen hetkenä minä hyvänsä.
     Onko kahvinkeitin sammutettu, vai sytyttääkö siitä lähtevä kuumuus keittiötason palamaan, ja kun palohälytin soi, on jo aivan liian myöhäistä, silloin on korkea aika juosta ulos, kylmään tuuliseen, utuiseen ulkoilmaan. Siellä, katsoa kuinka oma koti kullan kallis palaa liekeissä, jollaisia luulit näkeväsi vain elokuvan erikois efekteissä.  Ja kun seisot, tai ei, olet jo polvistunut kosteaan ruohikkoon, ja koti on miltei pelkkää tuhkaa, mieleesi hiipii muutamia ajatuksia. Mitkä nuo tuolla pensaan takana ovat? Eivät kai vain... Ei, sehän olisi typerää, suorastaan lapsellista.
     Pimeys kuitenkin muuttaa kaiken erilaiseksi, tavallinen harava saattaa tuoda mieleesi jonkun, liian laihan, seisovan nurkallasi. Ja entäpä nuo silmät, ne punaiset ja kiiluvat, vanhan polkupyörän heijastimet, niinhän? Jokin kuuluu nauravan kaukana, mutta kuikat ne vain huutavat, niillä on paritteluaika, näes, niiden ääni kantaa kauas, tiedäthän sinä sen, tiedäthän?
     Kun sinut löydetään, kun palokunta ja viranomaiset lopulta saapuvat, naapurisi soitettua heille, (Ja ei, ei hän ole huolissasi sinusta, hän on peloissaan, aivan niin, ja tekee niinkuin hänelle on opetettu, toista on autettava, "tee toisille niinkuin haluaisit itsellesi tehtävän". Paskanvitut, se vanha vosu halusi pelastaa itsensä, se pelkäsi sinun polttavan hänenkin pikku mökkinsä) sinä istut nurmikolla kasvot käsiin hautautuneena, tai vielä parempaa, aina parempaa lööppien kannalta, niiden, jotka eivät pelota ihmisiä, ei, niistä he nauttivat, he rakastavat lukea kuinka joku on menettänyt kaiken, se saa heidän tylsän arkensa tuntumaan hetkisen aikaa hohdokkaalta, kasvot osoittaen eteenpäin, tyhjät silmät kaukaisuuteen tuijottaen, aivan kuin... Kuin olisit nähnyt jotakin kamalaa, jotakin... Mutta kukaan niistä ei saata ajatusta loppuun. Ne hoitavat työnsä, vievät sinut pehmustettuun huoneeseen ja palaavat perheidensä luokse, heidän elämänsä ei ole häiriintynyt, he ovat "onnellisia" niinkuin sanotaan. Mutta ajattelehan, ehkä joku niistä unohtaa laittaa kahvinkeittimen pois päältä ennen nukkumaanmenoa, tai ehkä ulko ovi jää auki heidän tullessaan töistä, se ei olisi suuri virhe, mutta kohtalokas, sitä se voi olla, niinkuin sinä oletkin jo huomannut.
     Panit varmaankin merkille, että minä haluaisin puhua kanssasi peloista. Itseasiassa puhuin jo, hyvänkin tovin, hahhah niinkuin sanotaan.
     Ajattelehan hetki, koska olet viimeksi pelännyt jonkun toisen puolesta, todella pelännyt jonkun muun kuin itsesi puolesta, niin että vatsanpohjaa kuristaa ja on ihan hilkulla että lähikuppilassa ruokatauolla nauttimasi lounas pysyy siellä minne sen ruokatorveasi pitkin annoit valua. Mieti sitä hetkinen, minä odotan.
     Tuliko mieleesi sellainen tilanne? Luulen, että ainakin yksi tai muutama tämänkaltainen, voimakas tuntemus on jäänyt mieleesi jostakin, viikon, kuukauden tai vuoden takaa. En mene yksityiskohtiin koska ne ovat sinun henkilökohtaisia asioitasi, mutta kysyn sinulta silti erään kysymyksen; otathan sen vakavasti, suorilta käsin tyrmäämättä sitä; Pelkäsitkö sinä todella sen toisen ihmisen puolesta, vai itsesi puolesta?
     Aivan niin, minusta tuntuu, että sinä pelkäsit itsesi puolesta, oman mielenterveytesi ja elämäsi puolesta, ainakin yhtä paljon kuin sen ihmisen. Tilanne oli vähintään fifty-sixty, niinkuin sanotaan. Äläkä turhia selittele, en minä sinua tänne tuomitsemista varten ole tuonut, kunpahan vain puhun lämpimikseni. Mieti silti, kaikkea mitä ollaan keretty jutella, ja niin, tämä seuraava pieni kertomus, haluaisin sinun todella lukevan sen.




  
                                             Purppuravaunut



14:37

"Minä olen varsinainen paskiainen, jopa mieheksi", Jimmy ajatteli ja näppäili liiankin tutun numeron kännykkäänsä, jo noin neljännenkymmenennen kerran sinä päivänä. Hänen olisi pakko saada yhteys Laylaan, hänen pikku Layhinsa, tai tulisi tupenrapinat, niinkuin isä oli lapsena tavannut sanoa. "En nää sua enää koskaan, me lähdetään vittuun, Mary ja minä, me ollaan out of here." Oli Layla sanonut äänellä, jota olisi voinut erehtyä luulemaan vihaiseksi, mutta todellisuudessa se ei ollut niinkään vihainen, se oli Laylan päättäväinen "Aloitan uuden elämän beibi" ääni, jonka Jimmy oli oppinut tunnistamaan kaikkien niiden vuosien aikana paremmin, kuin riittävän hyvin. Hän ei olisi uskonut Laylan omistavan senkaltaista ääntä vielä silloin, kun he olivat leffateatterin ylimmillä penkeillä suudelleet ensimmäistä kertaa, se suudelma oli kestänyt ehkä viisi minuuttia, kuka ties, jopa seitsemän.
     Mutta nyt Jimmy tiesi sen ja se tuntui kovin tärkeältä tiedolta. Tai ei, tärkeintä oli ollut lopulta se, ettei Layla ollut kuulostanut vihaiselta, ei lainkaan, ei ainakaan sellaisella perinteisellä tavalla.
     "Äh, perkele" Jimmy huudahti samassa, kun huomasi ajattelevansa kuin itseään pettävä luuseri. Perinteisellä tavalla, millä helvetin perinteisellä tavalla. Mutta Jimmy tiesi, hän huomasi sittenkin tietävänsä mitä tarkoitti. Layla ei ollut koskaan tehnyt mitään perinteisellä tavalla, ei edes suuttunut, joskaan hän ei ollut ikinä, ei koskaan suuttunut Jimmylle kunnolla, minkäänlaisella tavalla. Edes sanoaessaan lähtevänsä vittuun ja olevansa Out Of Here, nuorekkaalla kapinalliskielellään, Layla ei ollut ollut vihainen. Se oli syy siihen, miksi Jimmy yritti soittaa, kertaa toisensa jälkeen. Hän uskoi, että nainen palaisi takaisin. Hän tiesi sen. Layla oli aina palannut takaisin. Hän rakasti Jimmya ja Jimmy palvoi häntä, ja se oli heille kummallekin kylmää faktaa, jota minkäänlainen tiede tai luonnonlait, tai edes Laylan terävä kapinalliskieli eivät pystyisi kumoamaan.


15:40

Jimmy istui sinapinvärisellä nojatuolilla ja tuijotti sanomalehden tv-opasta todella näkemättä mitä siinä luki. Jimmyllä oli edessään kahvikuppi, se jonka Lay oli antanut hänelle, valkoinen muki, jossa oli possun kuva, se olisi ollut kenen muun tahansa antamana saatanan typerä juttu, niinkuin sanotaan, mutta silti Jimmy piti siitä mukista, jossa hemmetin punaisella possulla oli hemmetin rusetti kaulassaan. Jimmy hörppäsi maidolla laimennettua kahvia ja oli vähällä ruveta itkemään, vaikkei myöntänyt sitä itselleen. Jimmy ei ollut koskaan ymmärtänyt mitä hyötyä itsepetoksesta oli kenellekään. Silti hän harrasti sitä myös itse, omissa mielensä kylmissä sopukoissa.
     Jimmy hörppi kahvia vielä muutaman kerran, ennenkuin kaivoi kaukosäätimen perseensä alta, nojatuolin tyynyn välistä ja painoi punaista nappia. TV käynnistyi kirkkaan äänen saattelemana, se oli vähän niinkuin kännykänkin käynnistysääni, vain kovaäänisempi ja hieman ärsyttävämpi.
     Ensimmäiseltä kanavalta näkyi mainoksia. Jimmy ehti nähdä kun suklaa ja nougat tihkuivat ruskeiden keksien päälle ja vaihtoi kanavaa. Hän katsoi hetken kuinka Muppetsien Animal otti kaiken irti rock-setistään. Kanava vaihtui. Mainoksia. Kanava vaihtui, taas mainoksia. Jimmy vihasi mainoksia, noita helvetin puolen tunnin mainoskatkoja, aina ja joka välissä.
     Kanava vaihtui. Uutiset. Niitä Jimmy oli etsinytkin. Hän laski säätimen käsistään, ja otti hieman paremman asennon.
     Silmälasipäinen, harmaatukkainen uutistenlukija kertoi ensin päivän aiheet. Oli tapahtunut tsunami, japanissa oli jokin ydinvoimala vuotanut, vankilasta oli paettu, joku oli murhattu. "Harmin paikka" Jimmy ajatteli, niin kyynisesti kuin osasi. "Hiton harmi."
     Viimeisenä aiheena, loppukevennyksenä, oli värikäs papukaija, nimeltään Nora, kyllä vain, ja se osasi jutella päiväkodin lasten kanssa. Kaiken huipuksi se oli sen mestan maskotti. Jimmy huokaisi syvään ja sulki television. Ne olivat olleet vasta neljän uutiset, mutta silti Jimmy oli huojentunut. Hän ei ollut varma miksi, mutta... Mutta mitä? No, Layla ei ollut vieläkään vastannut puhelimeen, sitä vaan.
     Sitä vaan että hellurei, niinkuin äitimuori olisi epäilemättä kiekaissut.


16:20

Jimmy oli saanut itsensä ylös nojatuolista, omaksikin ihmetyksekseen, ja hän oli saanut itsensä myös raahattua yläkertaan, vanhan Jacksoninsa luo. Nyt hänen paksunpuoleiset sormensa (Ne joita Layla oli kutsunut nakkisormiksi, silmissään suloinen ja hassu loiste) hyppivät otelaudalla.
     Jimmy ei ollut hyvä soittaja, ei ollut koskaan ollut, eikä ollut enää pitkään aikaan pyrkinytkään olemaan. Hän vain rakasti soittaa, erityisesti silloin kun oli stressaantunut. Hän soitti Led Zeppelinia, Black Sabbathia, mitä vaan mitä osasi ja mikä kuulosti pannahisen siistiltä, niinkuin joku on joskus sanonut.
     Jimmyn kokeillessa elvyttää taitojaan pinch harmonicien ihmeellisessä maailmassa, hän tajusi olevansa nälkäinen. Lähin Wal-Mart olisi vielä monta tuntia auki. Ei olisi mitään kiirettä. Ei hätiä mitiä, eikä hämminkiä, Jimmy ajatteli, ja tuli siinä samalla pohtineeksi, mistä nuo kaikki kummalliset sanonnat olivat alkaneet tulvia hänen päähänsä. Ei sen väliä, ei ei, Jimmyn mieli kertoi. Ja heti perään; Jihuuu beibi, hänen onnistuessaan saamaan aikaan sen rääkymisäänen kitarastaan, jota oli havitellutkin noin vartin verran. Jimmy nosti kitaransa kaulaa hieman pystympään, kuvitellessaan olevansa perinpohjin New Derbyn paras kitaranrevittäjä ja leikki muutaman minuutin uuden "juttunsa" kanssa.
     Sitten oli aika antaa Jacksonin painua ansaitulle levolle. Jimmy asetti kitaran seinälle naulattuun telineeseen, painoi vahvaricombon kytkimen off-asentoon ja hölkkäsi portaat alas. Hitto, hänen tosiaan oli nälkä. Hirmuinen nälkä. Voi mahoton, käväisi ajatus Jimmyn mielessä, hänen pukiessaan korkeavartisia, mustia prätkäsaappaita jalkoihinsa. Jimmy laittoi yllensä myös pitkän, häntä polviin asti ulottuvan nahkatakin, ja sukaisi hiuksiaan taaksepäin. Sytyttäessään vielä tupakan suupieltänsä koristamaan, hän tunsi näyttävänsä pahimman luokkaiselta järjestelmän rajakulkijalta, mutta niinhän hän aina. He olivat olleet Laylan kanssa samaa maata, kivulias ajatus läpäisi hänen mielensä varoittamatta. Ja miten niin "olivat olleet", olivathan he piru vie yhä vieläkin. "Kyllä sinä tiedät mitä minä tarkoitan", Jimmyn mieli intti hänelle.
     "Turpa kiinni", Jimmy sanoi ääneen, ja painui ulos, sateen raikastamaan ulkoilmaan. Hänen saappaansa talloivat ruohikkoa, kun hän asteli punaiselle Toyotalleen. Se oli pirullisen ruma kosla, Jimmy ajatteli, mutta kyllä sillä kulki paikasta A, paikkaan B, jos niikseen sattui. Ja sattuihan sitä, toisinaan. Niinkuin nyt, Jimmy ajatteli ja käynnisti moottorin. Se ärähti lähes naurettavan hiljaa.
     "Rokataan pois", Jimmy sanoi moottorille, vino hymy suupielellään.


17:15

Hampurilaispihvit tirisivät pannulla, Jimmyn etsiessä ruokakassista ostamaansa vichy-vesipulloa. Sitruunanmakuista. Jep, ja siinähän se olikin. Jimmy sieppasi pullon käsiinsä, avasi sen, ja joi pitkään, miltei neljäsosan pullosta samalla kertaa. Hän laski pullon keittiön vaalealle marmoritasolle, ja käänsi hampurilaispihvejä. Vielä hetki, niin mausteseoksen voisi kaataa sekaan. Jimmy odotti rauhallisesti, katsoen ikkunasta ulos. Ulkona ei näkynyt mitään, mikä olisi napannut Jimmyn mielenkiinnon, ei niin mitään. Siitä huolimatta Jimmy tuijotti sinne monta minuuttia, kunnes havahtui ja etsi mausteseoksen käsiinsä.
     Jimmy kaatoi pussin sisällön täyslihapihvien sekaan, keskittymättä lainkaan siihen mitä teki. Hän huomasi hyräilevänsä erästä laulua.
     "Ooh, got a strange kind of woman", Jimmy ei tiennyt montako kertaa oli tuota samaa lausetta laulanut, eikä hän saanut päähänsä kenen biisistä oli kysymys. Ei sen väliä, hän kertoi itselleen ja laittoi levyn pois päältä. Jimmy otti astiakaapista lautasen ja haarukan. Sitten hän siirsi kuumat, ruskettuneet pihvit lautaselle, sormin, kyllä, juuri ottamastaan haarukasta huolimatta. Jimmy kääntyi ympäri ja otti nyt edessään olevasta kaapista pussillisen vaaleaa paahtoleipää. Hän sulloi pihvit parin paahto leivän väliin, tursotti väliin sinappia, haki jääkaapista suolakurkkuja ja heitti niitä sekaan, runsaalla kädellä. "Hyi yäk, Jimmy" Olisi Layla sanonut, olisipa hyvinkin, sievää nenäänsä nyrpistäen.
     Jimmy jätti kaapeista ottamansa tavarat pöydälle, otti lautasen mukaansa olohuoneeseen ja istahti nojatuolille. Haarukka oli jäänyt käyttämättömänä pöydälle.
     Jimmy mietti avaisiko television, mietti sitä paljon kauemmin kuin tavallisesti, päätti sitten olla avaamatta, söi leivät, pudotellen täytteitä paidalleen ja sormilleen. Jimmy ei jättänyt mitään tähteeksi, vaikkakin viimeiset palat hampurilaisleivästä, kun hän oli jo tyydyttänyt nälkänsä, inhottivat häntä huomattavasti enemmän kuin hänen aloittaessaan ruokailun.
     Jimmy huokaisi syvään, laski lautasen olohuoneen tammiselle ruskealle pöydälle ja röyhtäisi kuuluvasti. "Päivällinen on ohi, kyllä vain on Jimmy poikaseni. Viini, se on minun vereni ja leipä, se on minun mädäntynyt ruumiini", Jimmy ei tiennyt mikä oli tuonut ajatuksen hänen päähänsä, mutta hän tunsi olevansa vähällä antaa ylen juuri popsimansa eväät. Ne pysyivät silti hänen mahassaan.
     Jimmy huomasi olevansa väsynyt. Hän oli ollut jo pitkän aikaa, ei vain ollut antanut tunteelle huomiota. "Mutta minun on tiedettävä että Layla on kunnossa" Jimmy väitti itselleen. "Haistahan jo, ja painu pehkuihin".
     JImmy mietti hetken aikaa, nousi sitten jaloilleen, oli vähällä kävellä yläkertaan, sänkyyn nukkumaan, muisti sitten äkkiä hänen ja Laylan... Hänen Laylansa kaikki ne hetket sillä sängyllä. Jimmy päätti nukkua olohuoneen samaa sarjaa sinapinvärisen nojatuolin kanssa olevalla sohvalla. Hän ei riisunut vaatteitaan, kävi vain pitkälleen sohvalle, tai ennemminkin rojahti.
     Jimmy nukahti miltei samoin tein.


??

Jimmy istui, hmm, kyllä auton penkillä. Hän näki ikkunalasin takaa selvästi, ja tunsi raajojensa liikkuvan, muttei silti voinut liikkua, eikä saanut autoa liikkeelle. Hivenen kummallinen tunne, mutta ei tässä mitään, Jimmy ajatteli. Hän oli huojentunut huomatessaan auringon pilkistelevän pilvien takaa. Sadepilviä, ne olivat, mustia, hieman liiankin mustia, ehkä niissä oli säväys violettiakin. Jimmy ei pitänyt niistä pilvistä. Ne pirulaiset yrittivät peittää auringon alleen, siinä miltei onnistuen.
     Hetkinen, Jimmy huomasi olevansa keskellä liikennettä, autojen keskellä, eikä hän voinut käynnistää autoaan, mutta se liikkui siitä huolimatta. Jonkun muun täytyi ajaa sitä. Jimmy katsoi sivuilleen ja näki, kenetkäs muunkaan kuin hänen pikku Laynsa ratin takana, hiukset sekaisina, ja suupielessään, mikäs muukaan kuin saman mallinen savuke, joita Jimmykin poltti. Varmaankin Jimmylta pöllitty savuke.
     Jimmy hymyili kevyesti, ja huomasi sitten istuvansa toisen naisen, Maryn päällä. Hän yritti nousta, muttei voinut, eikä häneltä mennyt kauaa tajuta olevansa läpinäkyvä, ja ettei Mary edes tuntenut hänen olevan siinä.
     Aurinko lipui, oi, niin hitaasti, pilvien taa. Jimmy tunsi mielensä avaavan jonkin. Jonkinlaisen verhon, jonka takana olivat ne kaikki sanat joita hän ei nyt halunnut ajatella, mutta ne vyöryivät hänen mieleensä kuin vesi saavista kaadettuna. Pelon verho oli aukenemassa Jimmylle.
     "Pirulainen" Layla kirosi, terävällä kielellään, kun sade alkoi ropista tuulilasiin voimakkaasti. Mary naurahti vieressä kimakasti.
     Sitten Jimmy näki sen. Sen mikä heitä kohti tuli. Se oli purppuranvärinen ja musta ja punainen, niitä kaikkia yhtä aikaa. Se oli viini ja se oli leipä ja se oli...
     "Eksyneiden jumala", Jimmy kuiskasi, ja sieltä se saapui. Suurilla renkailla, ja se muistutti rekkaa, muistutti todella, mutta Jimmy tiesi paremmin. Se murskasi Laylan kallon, hänen kirkuessaan. Laylan kauniit, vaaleat ja takkuiset hiukset kovettuivat verinesteen sekaan ja hänen kasvonsa rusentuivat tunnistamattomiksi.
     Jimmy toivoi niin kovasti olevansa mukana siinä kolarissa, kuolevansa itsekkin Laylan mukana.


22:57

     Sitten Jimmy heräsi. Todellisuus iskeytyi hänen kasvoilleen kylmänä tuulen henkäyksenä. Oli hämärää, ja hän tunsi olevansa kostea hiestä. Itseasiassa litimärkä.
     Layla on kuollut, oli ensimmäinen ajatus, joka Jimmyn mieleen nousi. Hän kuoli ja minä katsoin vierestä. Hänen kallonsa murskaantui, ja silmämunat puristuivat ulos päästä.
     "Lopeta!" Jimmy huusi itselleen. Hän katsoi puhelimensa kelloa. Kahta vaille yksitoista, se näytti. Yhdentoista uutiset, hänen olisi katsottava ne. Jimmy etsi säädintä altaan, pöydältä ja TV:n lähettyviltä. Sitten hänen hätäilevä mielensä tajusi säätimen olevan nojatuolin välissä, se oli taas siellä. Jimmy kaivoi säätimen käsiinsä ja avasi television. Hän selasi kanavia sormet viuhuten nopeaan tahtiin, kunnes löysi etsimänsä. Uutistenlukija oli edelleen sama kuin päivälläkin. Hän kertoi juuri päivän aiheita. Öljynporauslautta oli ollut vähällä upottaa mukanaan kokonaisen miehistön. Oli tapahtunut kohtalokas kolari, joka oli vaatinut monia kuolonuhreja. Yhdysvallat oli antanut japanille avustuksia, onnettomuuden jäljiltä...
     Hetkinen... Jimmy pyöritteli päätään. Kolari. Se oli purppura ja se oli musta. Se oli punainen. Ja se oli tulossa. Ei, vaan se oli ollut tulossa. Niin, kyllä vain, se saanut Laylan, ja nyt se halusi Jimmynkin.
     "Se kirottu purppura", Jimmy kirosi puoliääneen, mutta ääni tuntui kaikuvan huoneessa häiritsevästi. Eksyneiden jumala, sitä se oli. Ja he, hän ja Layla olivat eksyneitä. He olivat eksyneet toisistaan. Nyt se, se, purppura, se jokin, halusi saattaa heidät takaisin yhteen.
     Jimmy huomasi värisevänsä kauttaaltaan, ku hän odotti lisätietoja kolarista. Hän ei edes kuullut kun uutistenlukija kertoi miehistön olleen jonkin jumalallisen voiman suojelemina, heidän selvitessään hengissä ja vahingoittumattomina. Jumalallisen todellakin, Jimmy ajatteli. Hän ei välittänyt vaikka koko miehistö olisi ollut mennyttä. Hän ei välittänyt vaikka koko maailma olisi ollut, kunhan purppura ei ollut koskenut Laylaan.


23:10

Jimmy tunsi maailman pysähtyvän.
     "Kuolleita ei ole tunnistettu."
     Mutta se oli Laylan auto, niiden muiden seassa rusentuneena, Jimmy oli varma siitä. Laylan auto oli täsmälleen saman värinen. Ja Layla oli ajanut tuota tietä pitkin. Hänen oli täytynyt, niin hullulta kuin se Jimmyn korviin kuulostikin. Pitkin purppuratietä, prinsessani ajaa rattaillaan.
     "Kuolleita ei ole tunnistettu."
     "Kuolleita ei ole tunnistettu."
     Hänen kallonsa rusentui, ja silmät valuivat ulos, Laylan rinnuksille niinkuin se täyte hampurilaisleivästä. Laylan rinnat puristuivat kasaan ja ne valuivat verta. Lasin sirpaleet raatelivat kaiken, joka vielä näytti inhimilliseltä.
     "Kuolleita ei ole tunnistettu."
     Purppura, punainen ja musta.
     Jimmy nousi jaloilleen ja juoksi vessaan. Hän oksensi kaiken aikaisemmin syömänsä ja vähän enemmänkin lavuaariin.
     Jimmy hengitti syvään, otti hanasta vettä, huuhteli oksennuksen maun suustaan, pirskotti kylmää vettä kasvoilleen. Jimmy ei katsonut peiliin. Hän ei halunnut. Ei uskaltanut. Hän pelkäsi näkevänsä purppuran tuijottavan häntä. Ehkäpä hänen omista silmistään.
    

23:17

Jimmy muisti aseen yläkerran kauimmaisessa huoneessa. Se oli sängyn alla. Jimmy oli pitänyt sitä siellä, joskus nukkuessaan Laylan kanssa, kun tämä oli sanonut olevansa peloissaan. "Mitä jos joku murtaa sisään?" Oli Layla sanonut. Kyllä, hän oli käyttänyt sanaa "murtaa". "Mitä jos joku murtaa sisään?"
     "Sitten minä ammun sen paskiaisen", oli Jimmy sanonut, ja Layla ei ollut enää pelännyt. He olivat nussineet, suudelleet, rakastelleet. Ja silmämunat olivat valuneet Jimmyn kullille.


23:25

Jimmy oli hakenut aseen.
     Hän tunsi purppuran olevan tulossa. Se ei ollut enää kaukana. Hän aikoi tappaa sen pirulaisen. Se antaisi Laylan hänelle takaisin, keinolla millä hyvänsä.
     "Sitten minä ammun sen paskiaisen."


23:32

Jimmy istui nojatuolissa käpertyneenä omiin käsiinsä. Ase oli hänen jalkojensa välissä, sen piippu osoitti kohti kattoa. Hän kuuli purppuran kolkuttavan ovelle. Se koputti niin pirullisen kovaa. Se halusi sisälle. Sen oli päästävä sisälle. Jimmy tunsi silmissään sumenevan. Hän ei aikonut avata ovea. Ei, hän ei voittaisi purppuraa. Eikä saisi Laylaa takaisin. Sillä purppura oli musta. Ja purppura oli punainen. Purppura oli leipä ja viini. Ja purppura halusi saada Jimmyn, syödäkseen. Se oli eksyneiden jumala ja se aikoi viedä Jimmyn takaisin Laylan luo. Mutta Jimmy ei ollut varma halusiko Layn luo. Hän ei ollut varma halusiko nähdä miltä nainen näyttäisi. Miltä tuntuisi kun silmämunat valuisivat hänen keholleen kun nainen naisi häntä.
     Jimmy ei halunnut tietää.


23:40

Oli niin saatanan kylmä. Jimmy käpertyi tiukemmin paitansa sisälle.


23:45

Jimmy oli ristinyt kätensä. Ja hän rukoili. Rukoili eksyneiden jumalaa. Hän rukoili sanoilla joita ei edes itse pystynyt ymmärtämään. Mutta purppura, musta ja punainen, ne ymmärsivät häntä. Ne ymmärsivät, ja ne hymyilivät Jimmylle, ystävällisesti, ne rakastivat häntä.


23:51

Jimmy painoi liipaisinta. Hän näki purppuran.


23:53

Jimmyn puhelin soi. Se värisi tammisen pöydän pintaa vasten aikansa, mutta kukaan ei vastannut. Kului hetki kun nainen jätti viestin äänimerkin jälkeen.
     "Voi Jim..." Kuului Laylan ääni puhelimen kaiuttimesta. "Anteeksi jos... jos herätän sut tai jotain.. Mut mä tulen kotiin kulta, tulen ihan just."
     "Rakastan sua."

j

Unen harso raottui ja Alex katsoi ympärilleen, silmät yhä ohuen sumun peittämänä, jonka aiheutti herääminen hyvästä unesta. Kaikki tuntui olevan niinkuin ennenkin. Alexin jalat olivat lämpimän peiton alla. Hänen nenänsä tuhisi nuhan riivaamana ja hänen vaatteensa olivat mytyssä lattialla. Silti jokin oli vinossa. Keittiöstä ei kuulunut ääntäkään. Ulkona satoi ja puhalsi kylmä tuuli. Äiti ei olisi lähtenyt marjastamaan tällaisella ilmalla. Mutta hän oli poissa.
     "John?", Alex kuiskasi ensin varovaisesti, mutta kun hänen veljensä jatkoi kuorsaustaan, kuola suustaan valuen, Hän koetti hieman kovempaa, "John!".
     Heikko mumina paljasti Johnin olevan jossakin todellisen ja unimaailman välillä. "Ämmämm.." Hän tuntui sanovan.
     "Vitut, John!" Alex huusi niin lujaa, kuin uskalsi. Ääni kuulosti tyhjässä talossa kohtalokkaalta.
     John käänsi kylkeään, väänteli jalkojaan ja hieroi silmiään. Sitten hän katsoi Alexia silmät puoliksi auki, "Mitä?" Hän kysyi.
     "Äiti on poissa." Alex vastasi.
     "Hitto Alex. Äiti on aina poissa. Se kerää marjoja taas", John sanoi.
     Alexin kasvot vääntyivät ilmeeseen, joka kertoi hänen pitävän veljeään täydellisenä idioottina. Tai itseään.
     "Eihän. Äiti ei mene ulos jos sataa. Se on aina kotona kun sataa."
     John katsoi pikkuveljeään silmiin kysyvästi, kuin odottaen jotakin hienompaa lausuntoa.
     "Mä en muista koska äiti olis ollut kotona. Paitsi sillon kun se tuo marjat sisälle", hän sanoi.
     Pikkuveljen kasvot näyttivät surullisilta.
     "Ei ole satanut koko kesänä. Siksi se ei oo ollut kotona. Mutta nyt sataa. Ja äiti on poissa"
     John pysyi hiljaa, Hän näytti ymmärtävän jotakin, ehkä tahtomattaan. Alex oli odottanut sadetta koko pitkän, kuivan kesän. Alex muisti äidin olleen sateella kotona. Johnkin muisti nyt. Äiti oli leiponut mustikkapiirakkaa. Sade oli piiskannut ikkunoita. Äiti oli hymyillyt. Siitä oli yli vuosi nyt. Se oli ainoa kerta kun John oli nähnyt äidin hymyilevän. Se saattoi olla myös viimeinen.
     "Alex, mennään katsomaan onko se pihalla." John ehdotti. Tai pikemminkin käski. Alex ei koskaan sanonut vastaan, jos John ehdotti jotakin. Se oli heidän hiljainen sopimuksensa, jonka ansiosta he pysyivät poissa riitelystä.
     Alex ei katsonut Johnia silmiin. Hän työnsi peiton päältään, nousi ylös sängystä ja puki mustat alushousut ja siniset farkut. Sitten hän jäi odottamaan Johnia joka toisti miltei saman rituaalin, hänen farkkunsa vain olivat mustat, ja hänellä oli alushousut jo hänen noustessaan peiton alta. John puki päälleen myös mustan vetoketjullisen hupparin, jonka edessä komeili valkoinen ristiä muistuttava kuvio.
     "Et sä meinaa laittaa paitaa päälle?", John kysyi.
     "Eiku laitan takin vaa."
     "Okei."
     Veljekset kävelivät keittion läpi eteiseen, ja Alex hätkähti ja astui taaksepäin, miltei törmäten Johniin. Sitten molemmat jäivät paikoilleen. Lattialla oli levällään tallattuja mustikoita ja irtonaisia hiustuppoja. Pienen karmivan hetken ajan Alex oli ajatellut että lattialla oli mustikoiden sijasta veren tahrimia hiuksia, mutta sitä hän ei ikinä voisi myöntää Johnille.
     "Miks äiti on leikannu sen tukkaa?" Alex kysyi, vaikka uskoi näin ärsyttävänsä Johnia.
     John kuulosti kuitenkin ainaostaan hivenen pelästyneeltä vastatessaann:
     "En tiedä. Mut tossa on varmaan melkei kaikki hiukset mitkä sillä edes oli."
     Molemmat olivat hetken paikoillaan. Sitten JOhn otti askeleen eteenpäin havahduttaen samalla myös Alexin osuessaan tämän selkään.
     "liikkeelle, meidän piti katsoa pihalta."
     Alex ei sanonut sanaatkaan, mutta käveli Johnin perässä eteiseen, liiskaten matkalla mustikoita jalkapohjiinsa.

Rachel käveli, tai pikemminkin juoksi pitkin pihatietä. Eleanoora oli ottanut vallan, eikä Rachelilla ollut siihen sanomista. Hänen hien kastelemilla kasvoillaan valui mustaa, punaista ja valkoista meikkiä sekaisin. Rachelin kalju sänkinen päälaki teki näystä vielä epmiellyttävämmän. Hänellä oli päällään musta toppi ja siniset, revityt farkut. Juostessaan, Rachel hätisti edestään muutaman variksen. Ne raakkuivat hänelle, kuin yrittäen rauhoittaa häntä.
     "El, Lopeta. Tämä ei voi mennä näin" Rachel aneli.
     Eleanoora nauroi ja löi nyrkkinsä omiin kasvoihinsa, satuttaen Rachelia.
     "Ei, tämän täytyy mennä näin" Eleanoora sanoi, äänessään mielipuolista intoa. "Sano se, lutka."
     Rachel pysyi hiljaa saaden uuden iskun kasvoihinsa.
     "Tämän täytyy mennä näin", hän lopulta sanoi.
     Eleanoora hymyili. Hän oli ottanut vallan.

Alex ja John olivat tulleet pihalle. Alex oli pukenut päälleen mustan farkkutakin. Molemmat pojat yrittivät etsiä katseellaan Rachelia, kummankaan uskaltamatta liikkua mihinkään suuntaan.
     "Mitä luulet, pitäiskö meidän mennä etsimään sitä?" John rikkoi hiljaisuuden.
     "En mä tiedä."
     Kumpikaan ei sanonut mitään. He seisoivat paikoillaan hetken ja lähtivät sitten, kuin yhteisestä käskystä, kävelemään aitan ohi pihatielle. Tie oli soran ja hiekan päällystämä, ja poikein kenkien alla narskui joka askeleella.
    Johnin mielessä kummitteli jokin. Jokin mitä hän oli nähnyt unessa. Vai oliko se sittenkään ollut unta? Ehkä hän oli vain herännyt yöllä ja nähnyt jotakin. Jotakin kauheaa.
     "Alex..." John sanoi, heikommalla äänellä kuin oli odottanut.
     "Mitä"
     "Mua pelottaa."
     Alexin iho tuntui menevän kananlihalle. Hän ei ollut koskaan kuullut veljensä sanovan noin. He olivat olleet samassa koulussa, ja vaikka koulubussi oli ollut vähällä suistua ojaan, tai John oli ollut vähällä joutua koulun ilkeimpien kiusaajien tappolistalle, John oli mennyt ylä asteelle, kun Alex oli vasta mennyt kuudennelle luokalle, mutta hän ei ollut koskaan kertonut olevansa peloissaan. Johnin järkkymätön tavaramerkin omainen itsetunto ei ollut koskaan antanut periksi. Hän oli yleensä nauranut, joskus kiroillut, ja huutanut muttei koskaan pelännyt. Se sai Alexinkin pelkäämään.
     "...Kuulitsä..." John kysyi jotakin, mutta Alex erotti ainoastaan osan. Hän oli ollut ajatuksissaan.
     "Kuulinko minkä?"
     "Ton perkeleen huudon" John vastasi.
     Alex ei ollut kuullut mitään, mutta hän ei uskonut Johnin pilailevan. Ei nyt.
     "Kuulostiko se äidiltä?" Alex puki kummankin ajatuksen sanoiksi.
     John ei vastannut. Jälleen sanattoman sopimuksen seuraamina, molemmat jäivät paikoilleen kuuntelemaan. Hetkeen ei kuulunut ääntäkään. Sitten, kuului vähä vähältä voimistuva ääni. Sellainen kuin...
     "Joku tulee tännepäin", John sanoi, ennenkuin Alex ehti tajuta äänen aiheuttajaa. Se oli soran rahinaa, ja jotain mitä Alex ei olisi halunnut kuulla. Ääni kuulosti kuin eläimen aiheuttamalta, mutta se oli silti liian inhimillinen ollakseen mikään muu kuin ihminen.
     "Mennään tonne puskaan, niin se ei ehkä näe meitä." John sanoi.
     Alex seurasi Johnia ja molemmat kyyristyivät polvilleen vihreiden lehtien sekaan. Piilo oli hyvä, vaikka se ei ehkä vaikuttanut sitlä ulkopuolisen silmään. Veljekset osasiavat laittaa itsensä sinne niin huoliellisesti, ettei tulijalla olisi mahdollistuuttakaan nähdä heitä.
     Ääni läheni nyt sekunti sekunnilta. Molempien poikien sydämmet hakkasivat kuin riivattuina. He näkivät hahmon lähestyvän heitä. Kun se oli riittävän lähellä, että pojat näkivät sen, Alex käänsi katseensa pois, jotta sai pidettyä itsensä hiljaa. Olematon itkunpyrskähdys karkasi pikkuveljen huulilta ja John kosketti tämän niskaa, kuin sanoen ettei ollut mitään hätää.

"Me emme ole merellä."

Katso merelle päin,
Näetkö tutun valon?
Majakan lamppu palanut,
Vain jäänteet vanhan kajon
Sumuisella säällä
Olisi parempi valita juna

"Me emme ole merellä"
Poika kertoo kuiskaten

Tiedän,
Vaan väärän reitin valitsin,
Onko kohtaloni tämä?

En usko koskaan pääseväni takaisin.

Kaunista Myrkkyä

Hapeton avunpyyntö, lähtöisin ihmisen pojalta, joka nykyään on ainoastaan tyhjä kuori.
Jokin kadonnut, sellainen jota etsiessään on tapettava rakkaus ja kaipaus, unelma.
Jonkinlainen suuri, hitaasti haudan edestä siirtyvä kivenlohkare, valo paistaa sisään hautaan.
Kiiltokuvan toinen, todellinen puoli, himoakin voimakkaampi tarve päästä pinnalle,
Mielensä sisältä pois, herätä kuolleista, kasvattaa lahonneet siivet uudelleen,
Nousta palaneiden siltojen tuhkasta ylös, ja sieltä taas pohjalle.
Valmiille pohjalle, rakennettuna tiettyä hetkeä varten. Vapautumista. Kahleista.

Kyynel tekee tiensä sydämestä, posken pinnalle.
Herkälle pinnalle. Vaalealle, repeytyvälle, ohuelle.
Surrealistinen uni jatkuu jatkumistaan,
Silmäluomien takana todellisessa maailmassa.
Unia vai näkyjä?
Ei, voitko uskoa,
Etten ole hullu?

Myrkky tekee tiensä elimistöön.
Pistävästä tummanvioletista ruusunpiikistä.
Valuu verisuonia pitkin maksan ohi,
Keuhkoihin, salpauttaen,
Sydämeen, kylmettäen sieltä lähtöisin olevat,
Kyyneleet.

Sairautta vai jotain muuta?
Unelma. Parannuskeino.
Jonka niin kovin hartaasti tarvitsen.

Love Me Thousand Times (Too Late)

Loaded with such an animalistic instinct to love you,
And choked away all the armors I´ve been building all these years
Stop - Don´t even think about it, we´re now going down together or then not at all
Not at all? - Don´t try to deny, you´ve seen me in your dreams
Horror movie - Just like our life, do not hesitate to bury that short porn movie season
Eat those pills - ´Cos I already ate yours, ´cos you fucking mourned for it, for what-fuckin´-reason?

Death (The only reason)
Death (The only pleasure)
Death (The lust seizure)

Banged with two cocks between your smooth lips, with my heart exploded at my eyes,
And choked away all the answers I´ve been trying to find all these months
Please dont stop - I have been thinkin´ lately, we´re both going down, I´ll make sure to be that way
That way? - Yeah, don´t deny, your hand´s right between your legs when I hurt you
Romance, huh? -  Just like going to dentist, I´m scared what will be found, but now the fear´s for real
There will be blood - ´Cos I already cut with this blade, thinkin´ about you, ´cos you fucking asked for it, for what-fuckin´-reason?

Death (The only reason)
Death (The only pleasure)
Death (The lust seizure)

Yeahh, sleep with me, give to me, cry with me, make out with me, die with me.
Take away my identity...

Then just lie to me

Then just forget.