j

Unen harso raottui ja Alex katsoi ympärilleen, silmät yhä ohuen sumun peittämänä, jonka aiheutti herääminen hyvästä unesta. Kaikki tuntui olevan niinkuin ennenkin. Alexin jalat olivat lämpimän peiton alla. Hänen nenänsä tuhisi nuhan riivaamana ja hänen vaatteensa olivat mytyssä lattialla. Silti jokin oli vinossa. Keittiöstä ei kuulunut ääntäkään. Ulkona satoi ja puhalsi kylmä tuuli. Äiti ei olisi lähtenyt marjastamaan tällaisella ilmalla. Mutta hän oli poissa.
     "John?", Alex kuiskasi ensin varovaisesti, mutta kun hänen veljensä jatkoi kuorsaustaan, kuola suustaan valuen, Hän koetti hieman kovempaa, "John!".
     Heikko mumina paljasti Johnin olevan jossakin todellisen ja unimaailman välillä. "Ämmämm.." Hän tuntui sanovan.
     "Vitut, John!" Alex huusi niin lujaa, kuin uskalsi. Ääni kuulosti tyhjässä talossa kohtalokkaalta.
     John käänsi kylkeään, väänteli jalkojaan ja hieroi silmiään. Sitten hän katsoi Alexia silmät puoliksi auki, "Mitä?" Hän kysyi.
     "Äiti on poissa." Alex vastasi.
     "Hitto Alex. Äiti on aina poissa. Se kerää marjoja taas", John sanoi.
     Alexin kasvot vääntyivät ilmeeseen, joka kertoi hänen pitävän veljeään täydellisenä idioottina. Tai itseään.
     "Eihän. Äiti ei mene ulos jos sataa. Se on aina kotona kun sataa."
     John katsoi pikkuveljeään silmiin kysyvästi, kuin odottaen jotakin hienompaa lausuntoa.
     "Mä en muista koska äiti olis ollut kotona. Paitsi sillon kun se tuo marjat sisälle", hän sanoi.
     Pikkuveljen kasvot näyttivät surullisilta.
     "Ei ole satanut koko kesänä. Siksi se ei oo ollut kotona. Mutta nyt sataa. Ja äiti on poissa"
     John pysyi hiljaa, Hän näytti ymmärtävän jotakin, ehkä tahtomattaan. Alex oli odottanut sadetta koko pitkän, kuivan kesän. Alex muisti äidin olleen sateella kotona. Johnkin muisti nyt. Äiti oli leiponut mustikkapiirakkaa. Sade oli piiskannut ikkunoita. Äiti oli hymyillyt. Siitä oli yli vuosi nyt. Se oli ainoa kerta kun John oli nähnyt äidin hymyilevän. Se saattoi olla myös viimeinen.
     "Alex, mennään katsomaan onko se pihalla." John ehdotti. Tai pikemminkin käski. Alex ei koskaan sanonut vastaan, jos John ehdotti jotakin. Se oli heidän hiljainen sopimuksensa, jonka ansiosta he pysyivät poissa riitelystä.
     Alex ei katsonut Johnia silmiin. Hän työnsi peiton päältään, nousi ylös sängystä ja puki mustat alushousut ja siniset farkut. Sitten hän jäi odottamaan Johnia joka toisti miltei saman rituaalin, hänen farkkunsa vain olivat mustat, ja hänellä oli alushousut jo hänen noustessaan peiton alta. John puki päälleen myös mustan vetoketjullisen hupparin, jonka edessä komeili valkoinen ristiä muistuttava kuvio.
     "Et sä meinaa laittaa paitaa päälle?", John kysyi.
     "Eiku laitan takin vaa."
     "Okei."
     Veljekset kävelivät keittion läpi eteiseen, ja Alex hätkähti ja astui taaksepäin, miltei törmäten Johniin. Sitten molemmat jäivät paikoilleen. Lattialla oli levällään tallattuja mustikoita ja irtonaisia hiustuppoja. Pienen karmivan hetken ajan Alex oli ajatellut että lattialla oli mustikoiden sijasta veren tahrimia hiuksia, mutta sitä hän ei ikinä voisi myöntää Johnille.
     "Miks äiti on leikannu sen tukkaa?" Alex kysyi, vaikka uskoi näin ärsyttävänsä Johnia.
     John kuulosti kuitenkin ainaostaan hivenen pelästyneeltä vastatessaann:
     "En tiedä. Mut tossa on varmaan melkei kaikki hiukset mitkä sillä edes oli."
     Molemmat olivat hetken paikoillaan. Sitten JOhn otti askeleen eteenpäin havahduttaen samalla myös Alexin osuessaan tämän selkään.
     "liikkeelle, meidän piti katsoa pihalta."
     Alex ei sanonut sanaatkaan, mutta käveli Johnin perässä eteiseen, liiskaten matkalla mustikoita jalkapohjiinsa.

Rachel käveli, tai pikemminkin juoksi pitkin pihatietä. Eleanoora oli ottanut vallan, eikä Rachelilla ollut siihen sanomista. Hänen hien kastelemilla kasvoillaan valui mustaa, punaista ja valkoista meikkiä sekaisin. Rachelin kalju sänkinen päälaki teki näystä vielä epmiellyttävämmän. Hänellä oli päällään musta toppi ja siniset, revityt farkut. Juostessaan, Rachel hätisti edestään muutaman variksen. Ne raakkuivat hänelle, kuin yrittäen rauhoittaa häntä.
     "El, Lopeta. Tämä ei voi mennä näin" Rachel aneli.
     Eleanoora nauroi ja löi nyrkkinsä omiin kasvoihinsa, satuttaen Rachelia.
     "Ei, tämän täytyy mennä näin" Eleanoora sanoi, äänessään mielipuolista intoa. "Sano se, lutka."
     Rachel pysyi hiljaa saaden uuden iskun kasvoihinsa.
     "Tämän täytyy mennä näin", hän lopulta sanoi.
     Eleanoora hymyili. Hän oli ottanut vallan.

Alex ja John olivat tulleet pihalle. Alex oli pukenut päälleen mustan farkkutakin. Molemmat pojat yrittivät etsiä katseellaan Rachelia, kummankaan uskaltamatta liikkua mihinkään suuntaan.
     "Mitä luulet, pitäiskö meidän mennä etsimään sitä?" John rikkoi hiljaisuuden.
     "En mä tiedä."
     Kumpikaan ei sanonut mitään. He seisoivat paikoillaan hetken ja lähtivät sitten, kuin yhteisestä käskystä, kävelemään aitan ohi pihatielle. Tie oli soran ja hiekan päällystämä, ja poikein kenkien alla narskui joka askeleella.
    Johnin mielessä kummitteli jokin. Jokin mitä hän oli nähnyt unessa. Vai oliko se sittenkään ollut unta? Ehkä hän oli vain herännyt yöllä ja nähnyt jotakin. Jotakin kauheaa.
     "Alex..." John sanoi, heikommalla äänellä kuin oli odottanut.
     "Mitä"
     "Mua pelottaa."
     Alexin iho tuntui menevän kananlihalle. Hän ei ollut koskaan kuullut veljensä sanovan noin. He olivat olleet samassa koulussa, ja vaikka koulubussi oli ollut vähällä suistua ojaan, tai John oli ollut vähällä joutua koulun ilkeimpien kiusaajien tappolistalle, John oli mennyt ylä asteelle, kun Alex oli vasta mennyt kuudennelle luokalle, mutta hän ei ollut koskaan kertonut olevansa peloissaan. Johnin järkkymätön tavaramerkin omainen itsetunto ei ollut koskaan antanut periksi. Hän oli yleensä nauranut, joskus kiroillut, ja huutanut muttei koskaan pelännyt. Se sai Alexinkin pelkäämään.
     "...Kuulitsä..." John kysyi jotakin, mutta Alex erotti ainoastaan osan. Hän oli ollut ajatuksissaan.
     "Kuulinko minkä?"
     "Ton perkeleen huudon" John vastasi.
     Alex ei ollut kuullut mitään, mutta hän ei uskonut Johnin pilailevan. Ei nyt.
     "Kuulostiko se äidiltä?" Alex puki kummankin ajatuksen sanoiksi.
     John ei vastannut. Jälleen sanattoman sopimuksen seuraamina, molemmat jäivät paikoilleen kuuntelemaan. Hetkeen ei kuulunut ääntäkään. Sitten, kuului vähä vähältä voimistuva ääni. Sellainen kuin...
     "Joku tulee tännepäin", John sanoi, ennenkuin Alex ehti tajuta äänen aiheuttajaa. Se oli soran rahinaa, ja jotain mitä Alex ei olisi halunnut kuulla. Ääni kuulosti kuin eläimen aiheuttamalta, mutta se oli silti liian inhimillinen ollakseen mikään muu kuin ihminen.
     "Mennään tonne puskaan, niin se ei ehkä näe meitä." John sanoi.
     Alex seurasi Johnia ja molemmat kyyristyivät polvilleen vihreiden lehtien sekaan. Piilo oli hyvä, vaikka se ei ehkä vaikuttanut sitlä ulkopuolisen silmään. Veljekset osasiavat laittaa itsensä sinne niin huoliellisesti, ettei tulijalla olisi mahdollistuuttakaan nähdä heitä.
     Ääni läheni nyt sekunti sekunnilta. Molempien poikien sydämmet hakkasivat kuin riivattuina. He näkivät hahmon lähestyvän heitä. Kun se oli riittävän lähellä, että pojat näkivät sen, Alex käänsi katseensa pois, jotta sai pidettyä itsensä hiljaa. Olematon itkunpyrskähdys karkasi pikkuveljen huulilta ja John kosketti tämän niskaa, kuin sanoen ettei ollut mitään hätää.