Rajamailla

                          
                               
                                 Prologi

Silmien verkkokalvoille heijastui kaunis näkymä. Kellarin likaisten ikkunoiden takaa näkyi kirsikankukkia, jotka loistivat valkeina syys illassa. Oli suoranainen ihme että ne kukkivat tähän aikaan vuodesta. Tuuli kuljetti hetken pientä valkeaa kukkaa ja antoi sen sitten jäädä lepäämään.
     Taivas loisti myös, kirkkaasti, mutta hieman surullisen oloisena. Se oli violetti. Tumman violetti, itseasiassa. Lähestulkoon musta, riippui mistä päin sitä katsoi. Auringon viimeiset säteet loistivat horisontin takaa, antaen taianomaisen näkymän kestää vielä hetken, ennenkuin pukumiehet saapuisivat. Ne saapuisivat, se oli varmaa.
     Tuntui kuin olisi ollut suuri synti edes liikahtaa siinä satumaisessa sekuntien rykelmässä, josta saattoi muodostaa omaan mieleensä lyhyen ikuisuuden. Ja todellakin, liikkuminen oli suuri virhe. Ohuen uloshengityksen, rintakehän supistumisen myötä, kellarin seinät kylmenivät, maa kostui ja ilma muuttui paksuksi kuin sementti. Huuto karkasi huulilta, mutta ääntä ei kuulunut.
     Tumma, huppupäinen hahmo käveli ohitse ja lauloi. Se lauloi, vaikkei sanoja voinut kuulla, ikäänkuin ääni olisi porautunut suoraan tajuntaan. Laulu oli 70-luvulta. Ei vaan kahdeksankymmentä. Vai oliko sitä edes koskaan kirjoitettu?
     Nyrkki hakkasi kellarin ikkunaa. Ruma, korvia särkevä kolina täytti viileän ulkoilman, kunnes tuuli kuljetti sen kauas pois. Pukumiehet kiertelivät kehon ympärillä. Ne olivat kasvottomia ja näytti kuin ne olisivat liitäneet muutaman sentin maanpinnan yläpuolella.
     "Emme ole enää kaukana", ne sanoivat äänettömästi. "Ei enää kauaa".
     "Kuolo korjaa meidät kaikki", mielessä kaikui lyhyt virke, kimpoili ja riehui, suostumatta lähtemään. "Kuin riivaaja", kertoi ajatus.
     Silmissä alkoi sumentua. Kirsikankukat kuihtuivat kokoon. Aurinko laski. Mustat hahmot kasvoivat suuremmiksi ja suuremmiksi. Huuto ja itku kaikuivat tyhjässä mielessä.
     "Kuolo korjaa meidät kaikki".

Scott heräsi ja kuuli huudon porautuvan kallonsa läpi.
     "Ei", hän mutisi käheästi. Se ei ollut huuto, vaan hänen puhelimensa herätyskello, joka soi aivan hänen korvansa juuressa. Scott sammutti herätyksen punaisesta luurista. Hän hengitti raskaasti, ja oli kostea hiestä. Annie näytti kuitenkin nukkuvan yhä hänen vieressään. Se tarkoitti ettei Scott ollut huutanut unissaan.
     Scott nousi varovasti istualleen ja hieroi ohimoitaan. Huoneessa oli pimeää, eikä Scott kaivannut valoa. Migreeni oli jo puhkeamaisillaan. Ne olivat nykyään lähestulkoon joka päiväisiä. Scott katsoi kelloa. 07:02, se näytti. Laiva lähtisi yhdeksältä. Scott päätti ettei herättäisi Annieta, ellei tämä heräisi omin avuin.
     Scott nousi jaloilleen vaivalloisen oloisesti ja käveli lyhyin askelin keittiöön. Hän joi lasin vettä, laittoi kahvin valumaan, ja käveli suuren, miltei koko seinän täyttävän ikkunan luo, katsoakseen ulos.
     Scott ei nähnyt kirsikankukkia. Ehkä ne olivat hautautuneet paksun lumikerroksen alle. Scott  huokaisi syvään.
     Ehkä niin.


                Ensimmäinen osa: Kertakäyttöunelmia
                                                     

"Yksinäinen kyynel valui pitkin Rachelin poskea. Hän oli eksyksissä. Metsä hengitti hänen ympärillään ja puhui omaa käsittämätöntä kieltään. Kuinka kauan hänen täytyisi vielä piiloutua, miltä hän ylipäänsä piiloutui?
     Mutta tiesihän Rachel. Tokihan hän sen tiesi.
     "Tietenkin mörköjä on olemassa", Ben oli vastannut hänelle.
     "Ne elävät pääsi sisällä, jos annat niille riittävästi tilaa. Sitten lopulta..." Mies huokaisi syvään, ennenkuin viimeisteli lauseensa.
     "Lopulta ne nielevät kaiken.""

Scott Avenger: Kuolemantähti
                 

                                                   I

Scott oli laivassa, suurella risteilyaluksella. Hän oli matkalla erääseen signeeraustilaisuuteen, uuden kirjansa lähestyvän julkaisupäivän tiimoilta. Kirja ei ollut valmis, vaikka Scott oli kertonut kustantajalleen sen olevan. Viimeiset rivit puuttuivat, eikä Scott tuntunut löytävän niitä, edes synkimmistä mielensä sopukoista.
     Scott oli melko tyypillinen kauhu- ja jännityskirjailija, mutta hän ei ollut ikinä ollut tyytyväinen asemaansa. Scott ei ollut koskaan tuntenut sanojen "tyypilllinen" tai "tavanomainen", kuvaavan häntä kovinkaan hyvin, mutta niin vain ne kaikki sanoivat. Eivätkä asiat tulisi muuttumaan, sitä mieltä Scott itse tuntui olevan.
     Nyt Scott oli kuitenkin matkalla hyttiinsä, lievässä humalassa istuttuaan iltaa laivan ravintolassa, vetääkseen ajatuksensa hetkeksi jonnekin muualle, ennenkuin hänen olisi keskusteltava kirjoistaan intellektuellien arvostelijoiden kanssa, joiden ainoa tehtävä oli tallata miltei kaikki heidän mielestään liian menestyneet kirjalijat maan rakoon. Scott huokaisi ja huomasi ajattelevansa tarjoilijatytön kauluspaidan ja hameen peittämää vartaloa. Hän oli antanut tytön pitää melkoisen suuret vaihtorahat.
     Samassa Scottin ajatukset katkesivat  kuin seinään, tehden tilaa kahdelle uudelle. "Olen joko aivan helvetin kännissä." Scott ajatteli. (Mikä olisi sinänsä ollut outoa, hänen juotuaan ainoastaan kaksi tuopillista olutta) "Tai sitten olen tullut hulluksi." Scott itse olisi antanut äänensä jälkimmäiselle.
     On sanottava, että Scott oli sen sortin kaveri, joka uskoi vasta kun näki, ja "silloinkin perkeleellisen harvoin", kuten hänen vaimonsa, Annie, kertoi.  "Jotkut asiat on parempi jättää näkemättä," Scott totesi yleensä kuivasti. Tällä kertaa ongelma olikin, ettei Scott tiennyt olisiko tämä ollut parempi nähdä vai jättää näkemättä.
    Käytävän seinässä oli nimittäin reikä. Enkä tarkoita mitä tahansa reikää, vaan seinässä oli ammottava aukko, pelkkää tyhjää täynnä. Scott laskeutui polvilleen, aukon tasalle, tunnustellakseen sitä. Hänen kätensä näytti ikäänkuin vain häviävän olemattomiin, kun hän työnsi sen aukkoon. Scott veti kätensä takaisin, miltei huudahtaen hämmästyksestä.
     "Suosittelen että etit hyttis ja painut nukkumaan."
     Joku neuvoi, kävellessään Scottin ohi. Hän kääntyi, ja näki pitkähiuksisen pojan selän.
     "Mutta.. Hei!"
     Poika kääntyi.
     "Etkö sinä näe aukkoa? Seinässä?" Scott kysyi osoittaen sormellaan aukkoon päin. Poika nauroi, ja jatkoi matkaansa. Scott tiesi että olisi ollut viisainta kävellä hyttiin ja käydä maate, eikä enää kuuna päivänä ajatella tuota kummallista aukkoa. Mutta mitä jos hän näkisi sen yhä huomenna, käytyään suihkussa, ajettuaan parransänkensä, puettuaan ylleen kauluspaidan ja sen kanssa sopivan solmion. Mitä jos aukko olisi samaisella paikalla, Scottin kävellessä tätä samaista käytävää pitkin, mennäkseen syömään aamiaista. Silloin se olisi mahdotonta unohtaa. Silloin hän ei olisi promillenkaan humalassa.
     "Ja silloin olisin hullu." Scott sanoi ääneen. Jos hän tosiaan olisi hullu, Loco, niinkuin espanjalaisittain sanottiin, silloin ei olisi enää suurtakaan väliä, vaikka hän kadottaisikin itsensä johonkin. Ja toisaalta, jos hän olisikin täysipäinen ja seinässä todella olisi mystinen, kaiken nielevä aukko, mitä menetettävää hänellä olisi?
     "Ei paljon mitään." Scott sanoi totuudenmukaisesti.
     "Lasken kahteenkymmeneen." Scott päätti mielessään. "Ja jos sinä aikana, joku kävelee ohitseni tätä pahuksen käytävää pitkin, niin sukellan seinän sisälle. Muussa tapauksessa painun hyttiin."
     Se kuulosti järkevältä. Scott alkoi laskea mielessään.
     1...2...3...4...5...
     Ketään ei näkynyt.
     6...7...8...9...10...
     Scott koetti kädellään seinän tyhjää kohtaa uudelleen. Hänen sormensa katosivat sinne, yhtälailla kuin aikaisemminkin.
     14...15...16...17...
     Scott tunsi jo lievää katumusta päätöstään kohtaan. Hän laski viimeiset sekunnit tahallisen hitaasti.
     18...19...
     "Kaksikymmentä." Scott lausui lopulta ja nousi ylös. Hän käveli samantien pois päin aukon luota, välttääkseen kiusauksen. Kuin härnätäkseen Scottia, häntä vastaan käveli yhteensä kolme ihmistä, lyhyellä matkalla hytttin. Scott seisahtui hyttinsä ovelle.
     "Riisun kenkäni, avaan paidan napit, ja rojahdan sänkyyn. Seinässä ei ollut mitään reikää." Scott ajatteli, valehdellen itselleen typerästi. Tietenkin seinässä oli ollut reikä. Miksi hän muuten olisi ollut polvillaan sen juurella, laskemassa kahteenkymmeneen, kuin lapset leikkiessään piilosta.
     "Okei", Scott sanoi itselleen.
     "Jos vaan unohdan sen."
     Mutta se oli mahdotonta. Scott tunnusteli hytin avaimia taskustaan. Hän sulki silmänsä ja löi otsansa kiinni hytin oveen. Avaimet eivät olleet taskussa.
     "Perkele", Scott kirosi. Hän potkaisi ovea ja kirosi uudelleen potkun aiheuttaman kivun takia. Hänestä tuntui kuin isovarvas olisi ollut murskana. Äkkiä Scott kuitenkin unohti kivun ja pysähtyi niille sijoilleen, kun jokin liikahti käytävän kauimmaisessa päässä. Joku, tai jokin oli juossut nurkan taakse. Jokin pieni, ihmisen kokoinen se ei ainakaan ollut.
     "Se oli kissa", Scott vakuutteli itselleen.
     "Laivassako? Ei Scott, se ei ollut kissa", joku intti hänen päänsä sisällä. Scott otti ensimmäisen askeleen, mennäkseen katsomaan mikä oli liikahtanut, kun hänen selkänsä takaa kuului pirteä ääni.
     "Hei, tätäkö etsit?" Kysyjä oli poninhäntäinen nainen, keltainen toppi päällään. Nainen ojensi Scottin kadottamia avaimia tätä kohti.
     "Hm... Kiitos."
     Scott otti avaimet vastaan hämmentyneenä.
     "Taisin pudottaa ne."
     "Joo, löysin ne tuolta aukon edestä", Scott oli kuulevinaan.
     "Anteeksi?"
     "Olit pudottanut avaimet, löysin ne aulasta", nainen toisti, hieman huolestunut ilme kasvoillaan.
     "Oletteko te kunnossa? Olette aivan valkoinen."
     Scott havahtui.
     "Olen... Kaikki on ihan hyvin. Tarvitsen vain unta, siinä kaikki."
     "Kiitos vielä kun palautit nämä", Scott sanoi, yrittäen hymyillä. Hymy muistutti luultavasti riittävän paljon aitoa, sillä nainen hymyili takaisin.
     "Ei kestä kiittää. Hyvää yötä."
     "Öitä", Scott vastasi, ja katsoi kun nainen käveli käytävän päähän ja kääntyi vasemmalle. Sinne, missä Scott oli nähnyt jonkin liikkuvan. Hetken aikaa Scott seisoi paikoillaan. Sitten hän meni sisälle hyttiinsä, ja rojahti samantien sänkyyn. Paidan napit jäivät auki ja Scott nukahti asentoon, jonka ansiosta hänen niskojaan jomottaisi aamulla.


                                                              II

"Helvetin helvetin helvetti", Scott kirosi vessan peilin edessä, viillettyään vuotavan haavan poskeensa partaansa ajaessaan. Hänen ajatuksensa olivat yhä aukossa, vaikkei hän olisi tahtonut myöntää sitä itselleen.
     Scott nappasi wc-paperirullasta arkin paperia ja painoi sillä viiltoa, tyrehdyttääkseen veren vuodon. Hänen niskojaan särki vietävästi ja erektion jäänne viipyili housujen sisällä, kuin kutsumaton vieras. Scott koetti kammata ruskeat hiuksensa taakse, mutta etuhiukset jäivät auttamattomasti roikkumaan hänen otsalleen paksuina kiehkuroina. Scott veti syvään henkeä, antoi kamman pudota kädestään vessan punavalkoiselle matolle ja etsi laukustaan hammasharjan ja -tahnaa. Hän pesi hampaansa, purskutti äänekkäästi ja huuhteli kasvonsa kylmällä vedellä. Kuivattuaan naamansa valkoisella käsipyyhkeellä, Scott vilkaisi vielä peiliin.
     "Näytän kauhealta", hän sanoi katsoen peilikuvaansa silmiin. "Erinomaista."
     Scott poistui kylpyhuoneesta ja puki päälleen tumman kauluspaidan ja raidallisen solmion. Hän käveli hytin ovelle ja tarkisti taskunsa. Puhelin, avaimet... lompakko, eli kaikki mitä hän tarvitsi. Paitsi että hän tarvitsi myös särkylääkkeen.
     "Kahvi ajaa saman asian", Scott mutisi ja painui ulos hytistään.
     Scott käveli muutaman metrin käytävää pitkin ja jäi sitten paikoilleen. Hän seisoi siinä monta minuuttia, uskaltamatta liikkua pidemmälle. Scott oli oli varma, että näkisi aukon. "Minun on liikuttava", hän ajatteli turhautuneena.
     "Eilen olin kännissä, nyt selvinpäin. Mitään aukkoa ei ole."
     Scott pakotti itsensä jatkamaan matkaa. Hän käveli tuskin tuntematta omia raajojaan. Hänen suunsa tuntui yhtäkkiä kuivalta, ja hikikarpalot valuivat hänen selkäänsä pitkin. Scott sulki silmänsä ja käveli nopein askelin.
     Avatessaan silmänsä, Scott näki suurikokoisen miehen, joka oli polvillaan seinän vieressä, selkä häneen päin. Miehenkin oli täytynyt nähdä aukko, ja nyt hän oli polvillaan tutkimassa sitä. Scott oli varma siitä. Hän käveli miehen vierelle, jännityksen kasvaessa yhä pakottavammaksi.
     "Hei?", hän huudahti miehelle, ja huomasi äänensä värisevän hieman.
     Mies kääntyi katsomaan Scottiin päin, ja hän näki pensselin tämän paksujen sormien välissä, ja maalipurkin lattialla. Purkissa oli punaista maalia.
     "Mitä?", mies kysyi, näyttäen hämmentyneeltä.
     "Minä...", Scott aloitti, tietämättä kuinka jatkaa.
     "...Luulin teitä erääksi toiseksi", hän lopulta sanoi.
     Miehen hämmennys näytti laukeavan ja hänen kasvoilleen kohosi jonkinmoinen virne.
     "Niin mulle aina sanotaan kun olen tarjonnut riittävän monta drinkkiä. Sen jälkeen akka häipyy hiiteen. Mutta ei tosiaan, mä maalaan tätä seinää. Jotkut penskat oli käyny yön aikana tuhertelemassa tussiensa kanssa."
     Scott tuijotti vuoroin seinää, vuoroin lihavaa miestä.
     "Seinässäkö ei ollut reikää?", hän kysyi, edes ajattelematta miltä kysymys mahtoi kuulostaa.
     "Reikää?", Mies ihmetteli, kohottaen paksuja kulmakarvojaan. "Ei tässä reikää oo ollut. Kovaa puuta koko seinä."
     "Niin..." Scott koetti keksiä jotakin sanottavaa, paikatakseen tilanteen.
     "Kiitos silti", hän sanoi, itsekkään tietämättä mistä hän miestä oikein kiitti.
     Mies kääntyi takaisin työnsä pariin, vilkaisten vielä Scottiin päin päätään pyöritellen, tämän kävellessä käytävää pitkin matkoihinsa.

Scott tilasi kahvin samalta tarjoilijatytöltä, jolle oli edellispäivänä antanut suuren vaihtorahan. Tyttö hymyili Scottille suloisesti, jättäen kuitenkin katseensa kiinni tämän tuskaisiin kasvoihin, joilla jokin hymyn tapainen koetti elätellä itseään, hänen kiittäessään kahvista.
     "Onko kaikki hyvin?", tyttö kysyi.
     "On", Scott vastasi heti, katse luotuna tummanvihreään kahvikuppiinsa.
     "Voisitte edes vilkaista minuun päin, herra", tyttö virkkoi selvästi hiukan loukkaantuneena. Hän oli varmaankin tottunut miesten tuijotteluun. Jopa nautti siitä, kaiken perusteella.
     "Anteeksi..." Scott vilkaisi ohimennen tytön rintoja, joiden pyöreän muodon, hänen tiukka paitansa paljasti. "Minä vain olin ajatuksissani. Tapahtui eräs kummallinen asia, siinä kaikki."
     Scott näytti yrittävän koota itseään.
     "Paljonko minä join eilen?", hän kysyi.
     Tytön kasvoille kohosi kirkas hymy, joka paljasti hänen valkoiset hampaansa.
     "Mistä noita täydellisiä ihmisiä oikein sikiää?", Scott ajatteli hajamielisesti.
     "Muistaakseni joitte vain kaksi olutta. Muistan kehottaneeni teitä menemään nukkumaan. Te tottelitte ja maksoitte ja lähditte sen jälkeen, toivottaen kauniita unia", Tyttö kertoi. Scott tuumi, muistiko tämä kaikki asiakkaansa noin perinpohjaisesti, vai oliko hän poikkeustapaus.
     Tytön hymy haihtui, kun Scottin katse eksyi jälleen kahviin. Hän ei ollut juonut siitä tippaakaan, ja arveli ettei ehkä joisikaan.
     "Olette kuin aaveen nähnyt. Mitä teille sitten oikein sattui?", tyttö  kysyi. "Jotakin ikävää?"
     Scott pysyi vaiti.
     "Voi, suokaa anteeksi, herra..."
     "Avenger... Scott Avenger", Scott auttoi. Hän puhui miltei kuiskaten.
     "Niin... Anteeksi herra Avenger. Taisin udella liikaa."
     "Ei syytä pahoitteluun", Scott sai sanottua, ennenkuin purskahti itkuun.
     Ravintolassa istuva vanha nainen käänsi tuimat kasvonsa pois lukemastaan lehdestä ja silmäili Scottia tutkivasti, tämän yrittäessä tyrehdyttää kyyneliään.
     "Voi paska", Scott kirosi häpeissään. Hän kuitenkin kiitti neiti Onnea siitäkin pienestä siunauksesta, että lehteä lukenut nainen oli ravintolan ainoa asiakas, hänen lisäkseen.
     "Älkää suotta", Scott kuiskasi, tytön koskettaessa pehmeillä sormillaan hänen parranajosta huolimatta sänkistä poskeaan.
     "Kyllä vain, herra Avenger, tämä on kaikki minun syytäni", Tyttö puhui rauhoittavalla äänellä. "Ja te kun olitte minulle niin ystävällinen eilen."
     "Sano Scott vain", Scott kehotti, kuivatessaan kyyneleensä paidan hihaansa.
     "Hyvä on... Scott", tyttö sanoi, ikäänkuin kokeillakseen nimeä huulillaan. Se tuntui ilmeisesti hyvältä, sillä tytön työvuoron päätyttyä, tämä käveli Scottin rinnalla kohti Scottin hyttiä.


                                                                III

Kahvikuppi oli jäänyt pöydälle koskemattomana. Sen pinta väreili kevyesti ja hetken kuluttua pikkuruinen käsi nousi pinnan alta. Ja toinen. Kohta pöydällä seisoi pieni, peikkoa muistuttava karvainen otus. Se kuivatteli käsivarsiensa karvoja ja irvisteli turhautuneen näköisenä.
     "Kahvia", otus totesi käheällä äänellä, maistoi tipan sormenpäästään ja nuolaisi huuliaan. Sitten se hyppäsi tuolin kautta lattialle ja kipitti häntä heiluen Scottin ja tarjoilijatytön perään.

Tällä välin Scott oli täydessä työn touhussa suudellessaan tyttöä, joka oli ilmoittanut nimekseen Courtney. Scottin kädet harhailivat Courtneyn selkämyksellä, kun hän koetti avata tytön rintaliivejä.
     "Herra Avenger... Scott", Courtney huohotti "Toivon että otat mitä vain tahdot, korvaukseksi käytöksestäni."
     Scottin onnistui sulkea ajatuksistaan kotona odottava vaimo, vaikka puhelin värisi miltei lakkaamatta hänen lattialla mytyssä olevien housujensa taskussa.
     "Tule Scott, mun sisään", tyttö aneli.
     "Sisään", Scottin ajatukset lähtivät harhailemaan, hänen upottaessa kalunsa tytön sisälle, Tyttö koetti pitää tahtia yllä, Scottin lähestulkoon unohtaessa mitä oli tekemässä. "Aukkoon", Scott ajatteli. Seinässä ollut reikä oli palannut jälleen hänen mieleensä. "Olen tytön aukossa."
     Samassa Scott nousi ylös sängystä tyrkäten tytön syrjään, ja juoksi vessaan, vetäen oven perässään kiinni.
     Tyttö istui sängyn reunalla, yhä huohottaen ja kuunteli hämmentyneenä kun Scott oksensi vessan oven takana.
     "Aukko... Se perkeleen aukko", Scott kuiskasi kakomisen välistä. Hänen otsassaan tykytti migreeninomainen kipu. Hän oli jo miltei unohtanut Courtneyn, kun tämä huusi oven takaa.
     "Scott? Oletko kunnossa?"
     Kun Scott pysyi hiljaa, tyttö lisäsi loukkaantuneen kuuloisena:
     "Luulin teidän pitävän tytöistä."
     Scott koetti ajatella, mutta tykyttävä kipu teki sen lähestulkoon mahdottomaksi.
     "Se johtui siitä aukosta", Scott sanoi lopulta. Sanat vain karkasivat hänen huuliltaan.
     Tyttö pudisti päätään oven takana. Hänen silmänsä kiiltelivät kyynelistä.
     "Mistä aukosta?", hän kysyi. "Minun pillustaniko?"
     Scott  tunsi menettävänsä pian tajuntansa.
     "Ei... Se ei johtunut pillusta", hän sanoi, ennenkuin sulki silmänsä.
     Courtney odotti oven takana hetken. Kun ääntäkään ei kuulunut, hän pyyhki kyyneleet poskiltaan, puki vaatteet ylleen ja lähti Scottin hytistä vähin äänin. Hänen itsetuntoaan oli kolhaistu pahemmin kuin kertaakaan aikaisemmin. Hänen puolestaan herra-Scott-vitun-Avenger olisi saanut vaikka hukkua omaan yrjöönsä.
     "Vai että aukko", Tyttö manasi, kasvoillaan suuttumuksen ja nöyryytyksen sekainen ilme. "Aukko", hän toisteli vielä pitkään, käveltyään pois käytävältä, jolla Scottin hytti sijaitsi.
     "Aukko", Scott kuiskasi itselleen. Hän oli saanut tajuntansa takaisin, niin että pystyi taas muodostamaan jotenkuten selkeitä ajatuksia. Hän tajusi makaavansa hyttinsä vessan lattialla, ovi lukittuna, alaruumis paljaana ja yläruumiin peittona pelkkä hikinen, avonainen kauluspaita. Scott muisti jättäneensä laukkunsa vessaan ja käänsi katseensa. Kyllä, se oli vessanpöntön kannen päällä. Hänen kannettava tietokoneensa olisi siellä. Hän katsoisi sähköpostin, tarkistaisi kellonajan ja ottaisi yhteyden vaimoonsa. Syyllisyys oli alkanut kalvaa Scottin mieltä, kun seksuaalinen himo oli kadonnut.
     Scott yskäisi, yrittäen turhaan hävittää oksennuksen maun suustaan. "Tarvitsen vettä", hän ajatteli. "Mutta ensin on päästävä ylös." Se olikin työn ja tuskan takana, mutta kylliksi ähkittyään, Scott seisoi omilla jaloillaan ja katsoi kuvajaistaan peilistä... Peilistä, joka oli huurun peittämä. Scott kurtisti kulmiaan.
     Hänen juodessaan viileää vettä suoraan hanasta, peilin huuruun piirtyi kirjaimia, joista muodostui sana.
     "Leikitään", luki peilissä.

Scottin huudahtaessa kauhusta, hänen nähdessään peilin, kahvikupista noussut, karvainen ystävämme oli aikeissa näyttää kyntensä uudessa sarjassa nimeltä "Ilkeyden perikuvat, ja niiden luonnollinen käyttäytyminen". Se hihitti ajatukselle ja katsoi Courtneyn tasaisesti keikkuvaa takamusta ravintolan tiskin takaa, tämän kävellessä vaihtamaan työvaatteet takaisin päällensä.
     Courtney oli tullut siihen lopputulokseen, että töissä hän unohtaisi tapahtuneen kaikkein helpoiten. Tai jos ei nyt ihan unohtaisi, niin ainakin välttäisi siitä aiheutuvan pahan olon.
     "Repäisevää, repäisevää...", otus toisteli itsekseen, tytön mentyä takahuoneeseen vaihtamaan vaatteita. ("Hei Em, minä hoidan loppupäivän, mene sinä tekemään jotakin vähemmän mälsää", Courtney oli huikannut mustahiuksiselle, hieman androgyynisen oloiselle pojalle, jonka työvuoro olisi muutoin kestänyt vielä monta tuntia).
     Otus ryntäsi tytön perään takahuoneeseen punaisen oven alitse, ja asettui läheisen tiskikoneen ja seinän väliin jäävään tilaan odottamaan. Tyttö oli selin otukseen ja alkoi riisua vaatteitaan. Otus katseli tyytyväisen hymyn loistaessa kasvoillaan, kun tyttö seisoi sen edessä vaaleanpunaisissa alusvaatteissaan, valmiina pukemaan työvaatteet. Se heilautti nopeasti ja sulavasti kättään, ja punainen ovi ikäänkuin liukeni yhteen valkoisen, halkeilleen seinän kanssa.
     "Mitä...?", Courtney havahtui, kun hänen jalkojensa juureen vieri esine, joka muistutti hyvin paljon marmorikuulaa. Tyttö nosti esineen sormillaan ja tutki sitä hetken, huomatakseen että se muistutti ihmisen pupillia, pienemmässä koossa vain. Tyttö kurtisti kulmiaan.
     "Hei? Onko täällä joku?" Hän kysyi heikolla äänellä. Tälle päivälle oltiin hänen mielestään jo saatu kokea epäonnea riittämiin.
     "Tuliko se lemmen cowboy kostamaan minulle?" Courtney ajatteli turhautuneena. "Minun se pitäisi kostaa hänelle."
     "Perkeleen aukkonsa", hän lisäsi ääneen.

     Marmorikuulaa muistuttava, otuksen päästään irrottama silmä, tarkkaili tyttöä, itse otuksen juostessa ympäri keittiötä, vetäen perässään ohutta, miltei näkymätöntä siimaa, jonka toinen pää oli sidottu tytön kasvojen tasolla olevassa telineessä roikkuvaan keittiöveitseen. Toinen pää oli otuksen käsissä ja siima oli kierretty niin tarkasti kolmen metallisen tolpan kautta, että nykäisy oikealla voimakkuudella, oikealla hetkellä saisi aikaan ihmeitä.
     Courtney käänsi katseensa pois otuksen irrottamasta silmästä, ja huomasi takahuoneen punaisen oven kadonneen. Sen paikalla oli nyt vain valkoista seinää.
     "Mitä täällä tapahtuu?", Courtney huudahti, yläruumis yhä paljaana, rintaliivejä lukuunottamatta. Tytön juostessa kokeilemaan seinää, jonka kohdalla ovi oli vielä hetki sitten sijainnut, otus vetäisi siimaa itseensä päin hihittäen, kuin lapsi jonka purkkiin vangitsemat hyönteiset tappavat toisiaan.
     Leipäveitsi kiilsi hetken kirkkaasti loisteputken valossa, ennenkuin se lävisti tytön niskan, tämän päästäessä lyhyen kuolinhuutonsa ja lysähtäessä miltei luonnottomaan asentoon punaisen oven eteen, joka oli jälleen käytettävissä ja täysin näkyvässä muodossa.

"Hyvin repäisevää!", otus huudahti hymyillen, ja työnsi jalkojensa juureen vierineen silmän takaisin kuoppaansa.


                                                               IV

Seuraavat tapahtumat olivat Scottin mielessä paljolti hämärän peitossa. Hän oli saanut puettua vaatteet päälleen ja avattua tietokoneen. ("17 lukematonta viestiä", ilmoitti hänen sähköpostilaatikkonsa, niistä yli puolet oli Annielta). Scott vilkaisi puhelintaan. "8 lukematonta viestiä", "4 vastaamatonta puhelua", ilmoitti sekin. Scott huokaisi syvään ja löi tietokoneen kiinni, edes lukematta sähköpostejaan. Tulitauko olisi ohi kunhan hän pääsisi kotiin, Scott arveli. Olisi turha yrittää selitellä. Jos hän kertoisi Annielle aukosta ja peiliin ilmestyneestä tekstistä, mitä sitten? Hänen rakas vaimonsa kertoisi Scottin juopotelleen taas ja napanneen mukaansa jonkun vosun, jota aikoi jyskyttää.
     "No, onhan se tavallaan totta", Scott ajatteli selittävänsä, Annien itkuisiin silmiin tuijottaen. "Mutta siinä ei ole koko totuus!"
     Sillä tavoin hän sinetöisi kohtalonsa.
     "Paskiainen!", Annie kiljuisi. Hän huutaisi toivovansa Scottin kuolevan oma kyrpänsä työnnettynä kurkkuunsa ja "Se pirun aukko? Mitä helvettiä Scott? Oletko sä sekaantunut taas johonkin kamaan?" Siinä vaiheessa Annieta olisi enää turha lepytellä, Scottilla oli siitä hyvin paljon kokemusta.
     Hän huutaisi takaisin jotakin miltei yhtä paskamaista, vaikka tietäisi katuvansa sanojaan myöhemmin, ja painuisi ulos, paiskaten oven kiinni perässään. Vasta silloin raivo hellittäisi ja kyyneleet virtaisivat. "Ihmisluonto on sen kaltainen", Scott ajatteli. "Raivo virtaa kuin viini, ja rakkaus on peitettävä, pelätessään heikkouden ottavan vallan".
     Annie itkisi oven toisella puolella, kiroten Scottin helvetin alimpaan kolkkaan, pettyneenä, yhä jossakin syvällä sydämessään rakastaen epäkorrektia kirjailija aviomiestään. Scott istuisi oven toisella puolella, miltei samankaltaiset tunteet mielessään, kiroten itsensä jonnekin vieläkin alemmas. Hänen pyöränsä olisivat aikeissa lakata pyörimästä. Sitten, tuntien, viikkojen, tai kymmeniltä vuosilta tuntuneen ajanjakson jälkeen, Scott avaisi oven, kävelisi häntä koipien välissä Annien luokse, koskettaisi tämän sysimustia, sileitä hiuksia ja kertoisi olevansa "niin saatanan pahoillaan". He saattaisivat suudella, suudelma saattaisi kadottaa tuon epätoivoisen tyhjyyden ja ymmärryksen rajatilan Annien silmistä. Jos taas ei, olisi Scott tempaissut viimeisen tempauksensa.

Hytin oveen koputettiin. Scott tunsi hienoisen helpotuksen aallon pyyhkäisevän ylitseen, koputuksen vapauttaessa hänet masentavan ajatusketjunsa syövereistä. Helpotus kääntyi kuitenkin pian peloksi, kun Scott käveli oven luokse.
     "Herra Avenger. Avatkaahan ovi, tai meidän on tehtävä se itse."
     Scottin silmät laajenivat hänen kuullessaan vahvan, matalan miehen äänen oven takaa.
     "Mitä helvettiä?", hän kysyi itseltään, saamatta vastausta.
     "Herra Avenger? Avatkaa ovi."
     Scott pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Hänen kainalonsa tuntuivat kastuneen litimäriksi, suuta taas kuivasi. Hän avasi oven ja ehti nähdä tytön ruumiin ovensa edessä. Tytön ruskeat hiukset olivat kuivuneen veren kovettamat. "Hetkinen", Scottin päässä vilahti kylmäävä ajatus. Tyttö oli Courtney... Niinpä vaan perkele oli.
     Käsiraudat naksahtivat kiinni Scottin selän takana, kahliten hänen ranteensa kiinni toisiinsa. Vahva ote tarttui kiinni Scottin niskasta, kun suurikokoinen, univormuun pukeutunut mieshenkilö lähti taluttamaan häntä pitkin käytävää. Toinen, pienempikokoinen mies käveli heidän vierellään, muistilehtiö nahkahanskoin suojatuissa käsissään.
     "Hei! Hetkinen, mitä tämä on?", Scottin onnistui saada sanat suustaan vain vaivoin. Hän pelkäsi sydämensä pian hyppäävän ulos rinnastaan, niin lujaa se tuntui tykyttävän.
     "Tarvitsen kännykkäni! Se on hytissä", Scott huudahti.
     Pienempi mies puhui lopulta:
     "Saatte sen kyllä, mutta juuri nyt, jos olisin sinä, niin se ei todellakaan olisi suurin huolenaiheeni."
     "Teitä syytetään murhasta, herra Avenger. Laiva on pian satamassa."
     Scottin ajatukset eivät suostuneet selittämään hänelle mistä oli kyse. Luulivatko nuo miehet hänen murhanneen Courtneyn? Ja jos luulivat niin miksi? Miksi tyttö ylipäätään oli kuollut?
     Scottia alkoi pyörryttää. Hänen silmänsä pysyivät vaivoin auki. Hän näki kuitenkin käytävän seinässä jotakin, mikä avasi hänen kaikki aistinsa hetkeksi ja sai hänen mielensä kirkumaan kauhusta.
     Seinässä oli aukko. Aukon reunalla tasapainoili leveästi hymyilevä, pientä peikkoa muistuttava otus. Se käveli ees taas aukon reunalla, kuin trapetsitaiteilija. Se katsoi Scottia syvälle silmiin ja muodosti huulillaan yhden ainoan sanan:
     "Leikitään."
     Sitten, jo toisen kerran yhden vuorokauden aikana, Scottin tajunta pimeni.


                                                            V

Scott heräsi istuvasta asennosta. Hän oli yhä käsiraudoissa. Itseasiassa, hänet oli kiinnitetty niiden avulla kiinni tuoliin, jolla hän istui. Hän oli keskellä pientä huonetta. Valkoiset seinät, seinillä nastoilla kiinnitettyjä papereita, ilmoituksia, valokuvia, ja muuta sen kaltaista. Huoneen toisella puolella, suuren ikkunan edessä seisoi tanakka, melko lyhyt mies, kauluspaita farkkujen sisään sisään huolimattomasti tungettuna. Mies oli selin Scottiin, ja ainoa elonmerkki näytti olevan hänen kasvojensa luota nouseva savu, joka oli peräisin savukkeesta.
     Scott ei uskaltanut edes yskäistä avatakseen kurkkuaan, joten hän vain odotti miehen kääntyvän. Hetken kuluttua tämä vetikin ikkunan edessä olevat rullaverhot kiinni ja kääntyi Scottiin päin. Mies loi nopean katseen Scottin silmiin omilla pienillä siansilmillään, asteli hitain askelin tuolilleen, suuren puisen pöydän ääreen, asettui istumaan, veti tupakasta savua keuhkoihinsa ja tumppasi sen lasiseen tuhkakuppiin. Mies nosti pöydältä käsiinsä suuret silmälasit, pyyhkäisi niitä hihaansa ja asetti ne lopulta päähänsä. Lasit saivat hänen siansilmänsä näyttämään hivenen isommilta.
     "Melkoiset unenlahjat, jos saan huomauttaa... Herra Avenger.  Olen odottanut jo toista tuntia, kuunnellen teidän nuotin vierestä kulkevaa kuorsaustanne", mies puhui ääntäen jokaisen sanan huolellisesti, ja hänen ylähuulensa nousi ikäänkuin koholle hänen puhuessaan, muodostaen hänen kasvoilleen inhoa kuvaavan ilmeen, miehen edes itse tiedostamatta tätä luontoäidin luomaa, jännittävää yksityiskohtaa.
     Scott tunsi alkavansa hikoilla jälleen. Hänen hiuksensa roikkuivat päässä likaisina ja hän tunsi näyttävänsä juuri nyt pahimman luokan kodittomalta ja taparikolliselta. Todellisuudessa Scott näytti ainoastaan suihkun väliin jättäneeltä jännityskirjailijalta, joka oli joutunut väärään paikkaan.
     Scott kipristeli varpaitaan nahkaisten ja hiostavien kenkiensä sisällä, odottaen että hänen "Paksuksi pojaksi" mielessään ristimänsä mies sanoisi jotakin. Kun mies oli saanut mietiskelynsä päätökseen, hän nousi tuoliltaan ylös hiukan vaivalloisen näköisesti ja puhui.
     "Nimeni on Donald McShelby, olen New Derbyn pohjoisen kaupunginosan sheriffi."
     Scott pysyi hiljaa antaen pulskan pojan jatkaa, tarkasti artikuloitua selostustaan.
     "Te taas olette Scott Avenger. Teitä epäillään ensimmäisen asteen murhasta. Ja törkeältä se perkele näytti, kuvien perusteella arvioiden."
     Scott ei ymmärtänyt laisinkaan, miten hän oli tähän joutunut, mutta hän tiesi myös ettei omannut juuri minkään arvoista alibia.
     "En ole tappanut ketään", hän tyytyi väittämään.
     Pulskan pojan siansilmät tarkentuivat. Ne tuntuivat porautuvan suoraan Scottin sisälle, paljastaen jokaikisen synnin.

"Antakaa minulle anteeksi, oi suuri läskikasa", Scott kuvitteli sanovansa.
     "Pulskan pojan kustannuksella ei vittuilla!", mies huutaisi ja Scott olisi mennyttä.

Scott tajusi hymyn levinneen kasvoilleen ja havahtui sheriffin puheeseen.
     "Sinuna minä en luultavasti virnuilisi kuin mikäkin pelle. Olette melkoisen hyvä valehtelija, se minun on myönnettävä. Mutta kuten sanottua, todisteet puhuvat puolestaan. Jos tunnustatte tekonne, teille avautuu mahdollisuus elää vielä jonain päivänä normaalia elämää." Sheriffi katsoi hetken pois päin Scottista, ennen kuin jatkoi:
     "Minä pidän kirjoistanne, herra Avenger. Pidän niistä kovasti, mutten olisi ikipäivänä uskonut niiden kauheuksien pohjautuvan omaan elämäänne." Sheriffin huulet kiristyivät ohueksi viivaksi. "Saitte minut aikoinani tajuamaan jotakin. Ja nyt, katsoessani laukkuunne, en voinut olla lukematta uutta käsikirjoitustanne. "Kuolemantähti", se on loistava käsikirjoitus Scott. Onpa hyvinkin. Sen myötä tajusin, ettei mikään ole sitä miltä näyttää."
     "Minkä helvetin takia otatte sen noin raskaasti" Scott oli vähällä kysyä. "Eihän tässä ole kuinkaan käynyt", hänen mielensä tuntui inttävän.
     Sheriffi nojautui pöytäänsä vasten, tuoden kasvonsa lähelle Scottia. Scott tunsi sheriffin kuvottavan lämpimän, pahan hajuisen hengityksen ihollaan, ja näki tämän korkealle kohonneen hiusrajan. Sheriffi tuntui olevan tietynlaisen henkilöryhmän prototyyppi, henkilö jonka kaltaista Scott ei koskaan kirjoittaisi kirjaansa. "Totuus on fiktiotakin ihmeellisempää", Scott ajatteli. Hän huomasi yllätyksekseen yksinäisen kyyneleen vierivän pitkin sheriffin poskea.
     "Se tyttö...", sheriffi aloitti, työnsi pöydän sivuun ja antoi peittelemättömän raivon virrata katseensa läpi suoraan Scottia päin, jonka sydän tuntui hyppäävän ylimääräisen lyönnin, sheriffin astuessa askeleen lähemmäksi.
     "Se helvetin tyttö oli minun tyttäreni."
     Sheriffin ääni kuulosti aikaista heikommalta, mutta hänen nyrkkinsä isku oli vahva, sen osuessa Scottin poskeen täydellä voimalla, kaataen sekä tuolin, että Scottin sen mukana kovalle lattialle.
     Scott tunsi suussaan jotakin lämmintä. Se oli verta.
     "Perkeleen narkkari-kusipää", sheriffi manasi vihan värittämällä äänellä.
     Sitten hän käveli ulos kuulusteluhuoneesta, jättäen Scottin lattialle pitkälleen.
     "Viekää hänet selliinsä", paksu poika kuului sanovan jollekin matkalla.


                                                               VI

Neljän seinän sisällä olisi ainakin aikaa ajatella, Scott tuumi.
     "Vai että neljän seinän sisällä?" Joku härnäsi hänen päänsä sisällä.
     "Juuri niin", Scott myönsi, itselleen puhuen.
     Scottin selli oli samanlainen, harmaa ja pienikokoinen, kuin kaikkien muidenkin vankien, vaikkei Scott tiennyt millä perustein hän sinne oikeastaan kuului.
     "Minua ei ole todettu syylliseksi mistään", Scott ajatteli.
     "Mutta alibisi on perseestä", käheä ääni hänen päässään jatkoi.
     "Totta. Minulla ei ole kunnollista alibia," Scott huokaisi.
     "Ei, olen melko varma, ettei sinulla ole paskankaan vertaa alibia."
     "Okei", Scott myönsi. "Olet oikeassa."
     Äänen vain jatkaessa keskusteluaan Scottin kanssa, hän tajusi, ettei se voinut olla peräisin hänen omasta päästään. Hän katseli ympärilleen, muttei nähnyt ketään. Ääni tuntui yhä lähtevän jostakin, läheltä hänen päätään.
     "Mitä aiot tehdä asialle?" Ääni kysyi.
     "En ole ajatellut, mitä ylipäätään voisin tehdä?", Scott vastasi, yhä etsien katseellaan keskustelukumppaniaan.
     "Noh, tarvitseeko minun todella kertoa?" Ääni kysyi ivallisesti, "Sinä voisit kokeilla oman käden oikeutta, sillä tässä maailmassa pärjää... Ja ei Scott poikaseni, en tarkoita runkkaamista."
     "Vaikka sinullahan noita tyttöjä riittää, ihan tapettavaksi asti", Otus käkätti käheästi.
     Scott nousi jaloilleen.
     "En ole tappanut ketään."
     Otus virnuili katon rajassa.
     "Niin vain sheriffi setä tuntuu olettavan."
     "Kuka sinä olet? Ja missä?" Scott tiedusteli otukselta, lievää pelkoa äänessään.
     "Olen mikä olen. Et kai sinä kuuro ole, katsohan hieman tarkemmin. Äänen suuntaan Scott. Ruman, käheän äänen suuntaan."
     Scott pyöritteli päätään, kunnes kohtasi katseellaan otuksen punaiset silmät.
     "Oikein etevää, mitäs pidät?"
     Scottin pysyessä hiljaa, otus jatkoi.
     "Tuijota vain, mutta sinuna keksisin jotakin, ennen kuin sheriffi keksii. Hän on vittumaisella tuulella, sano minun sanoneen", otus mietti hetken "...Tai älä, pitäisivät sinua vielä hulluna." Otuksen hymy leveni.
     "Olenko minä?" Scott kysyi, ja sai otuksen vakavoitumaan.
     "Hulluko? kukapa ei olisi? On vain oltava jonkinlainen standardi, jonka nojalla voi luulla ettei ole hullu. Minä olen hullu ainakin avoimesti, sillähän siitä selviää."
     Scott tuijotti otusta herkeämättä.
     "Mikä helvetti se aukko oli? Sinähän sen teit, eikö niin?"
     Otus nuolaisi huuliaan haljenneella, punaisella kielellään ja vastasi Scottin kysymykseen:
     "No, suoraan sanoakseni, luulen että aukko loi minut. Se on kaikkialla, vain odottaen ihmistä, jonka mieli on riittävän avoin tehdäkseen sen näkyväksi. Päätä itse, onko kohtalosi onnekas vai epäonnekas, mutta minä tiedän, että olit pirullisen halukas kurkistamaan sisälle, näin sen omin silmin, sanoitpa sitten mitä tahansa."
     Scott ei väittänyt vastaan.
     "Voin näyttää sen sinulle nyt, aukon, katsos, jos vain haluat? Vai jäätkö mieluummin odottamaan tuomiotasi tähän kirottuun selliin?"
     Otus oli tehnyt tarjouksensa, johon Scott esitti nyt vastakysymyksensä:
     "Miksi luulet, että minut tuomittaisiin? Ei niillä ole todisteita, koska minä olen syytön."
     Otus naurahti.
     "Miksi luulet, ettei tuomittaisi? Sinulla ei ole alibia, niinkuin jo sanoin. Ne eivät löydä toista epäiltyä, eivätkä liioin syyllistä," Otus laskeutui lähemmäksi Scottia. "Sillä minä olen syyllinen", se kuiskasi.
     Scott katsoi otusta hämmästyksen ja suuttumuksen sekaisin silmin.
     "Sinä? Niinpä tietenkin..."
     "Leikitään", Scott kuiskasi.
     "Leikit on leikitty iso poika. Nyt on tilaisuus unohtaa menneet, mutta päätös on tehtävä. Ei ole aikaa jahkailla."
     Otus oli noussut jälleen yläilmoihin. "Hyvä niin", Scott ajatteli. "Sillä jos se olisi alempana, kuristaisin sen tähän paikkaan."
     "Avaan portit Rajamaahan", otus tiedotti. "Valitse."
     Sitten se katosi kuin savuna ilmaan, mutta Scottin kääntäessä katseensa, hän näki sellin harmaassa seinässä jotakin tuttua. Aukko oli siinä, valmiina nielaisemaan hänet syvälle mustaan kitaansa. Sen ympärillä kiemurtelevat, hopeanhohtoiset juovat tuntuivat lumoavan hänet.
     "Mitä minä teen?" oli Scottin ensimmäinen ajatus. Hän mietti "Kuolemantähteä", uutta viimeistelemätöntä käsikirjoitustaan. "Se on paska kirja", Hän sanoi ääneen.
     "Voi olla, mutta se on yhtäkaikki hyvä kertomus", Joku kertoi hänen päänsä sisällä. (Tällä kertaa se todella oli Scottin sisäinen ääni, tiedättehän, se joka tuntuu aina olevan eri mieltä kuin sinä itse).
     "Jep", Scott myönsi vastahakoisesti. "Mitä sitten?", mutta tiesihän hän itsekkin. Oli annettava periksi silloin kun tappion tuhkasta avautuisi uusi mahdollisuus. Sen hän oli halunnut sanoa "Kuolemantähdessä."
     "Ja onnistuin tavallaan aika hyvin", Scott ajatteli. "Mutta mistä minä tiedän, onko aukkoon meneminen uusi mahdollisuus, vai ainoastaan entisen tuho?"
     "Minkä entisen?" Ääni kysyi. Scott ei osannut vastata. Hänen mielessään velloi Annie. Se ei ollut riittävä syy elää. Seuraavaksi hänen mieleensä muistui nautinto, jonka hän yhä sai kirjoittaessaan, luodessaan pään sisäiset maailmansa kartalle, joka ensin oli pelkkä kasa tyhjiä konekirjoitusliuskoja. Hän tiesi tarvitsevansa "Kuolemantähteen" lopun. Jotain, joka tekisi hyvästä tarinasta erinomaisen.
     "Ainutlaatuisen", Scott kuiskasi äänessään antaumusta, jota hän ei ollut tuntenut pitkiin aikoihin. Sen täytyi olla aukon ansiota.
     "Tarvitsen jotain, jonka vuoksi taistella. Se uupuu nyt, ja tulee uupumaankin, jollen tee asialle jotakin."
     "Tämä taistelu on jo käyty, enemmän tai vähemmän voittoisasti. Ja kun ei ole enää taisteltavaa, tiedät ettei elämällä ole tarjota enempää. Pyörät pyörivät yhä, mutta niiden vauhti pysyy täsmälleen samana", sisäinen ääni selitti.
     "Ei kissakaan silityksellä elä", Scott sanoi, tietämättä tarkalleen, mitä sillä tarkoitti.
     "Tiesin haluavani sukeltaa tuohon tuntemattomaan pimeyteen jo silloin kun laskin sen vierellä kahteenkymmeneen. Esteenä toimi vain tietämättömyys. Luulin olevani yhä taistelukentällä."
     "Luojan kiitos en astunut miinaan", Scott ajatteli sukeltaessaan syvälle pimeyteen.

                        
                                                              VII

   Rajamaassa oli hämärää ja kylmää, joka puolella näkyi paksuja puunrunkoja ja maa Scottin kenkien alla rätisi, oksien taittuessa poikki. Metsä oli hiirenhiljaa, kuin odottaen Scottin tekevän aloitteen.
     "Hei?" Scott huudahti, huomatakseen äänensä kuulostavan heikolta ja ohuelta.
     "Heipähei!", Scott sai yllättäen vastauksen.
     Hän säpsähti kun peikko laskeutui näkyville hänen eteensä. Sen punaiset silmät loistivat pimeässä kirkkaasti. Niistä välittyi aikaisempaan verrattuna vain hyvin ohut siivu pahuutta.
     "Tervetuloa Rajamaahan. Minä jo ehdin huolestua että sinä jänistäisit. Scott, Scott, Scott, kuulehan, minusta tuntuu että on aika laittaa valot päälle", otus virkkoi "Mutta meillä on sinulle yllätys, joten laitahan tämä ensin päähäsi."
     Peikko ojensi Scottille jotakin. Se oli paperihattu. Scott ei nähnyt kunnolla, mutta se tuntui olevan sellainen, joita lapsille ostetaan juhliin ja ne pitävät niitä päässään kaksi minuuttia, kunnes kyllästyvät.
     Scott laittoi kuitenkin hatun päähänsä, niin kuin peikko oli kehottanut. Hän tunsi itsensä typeräksi.
     "Noniin, sitten sulje silmäsi. Minä sytytän valot. Muistakkin avata silmäsi vasta kun annan luvan", peikko neuvoi Scottille.
     Tämä nyökkäsi, ja sulki silmänsä. Kuului napsaus ja kirkas valo kirveli Scottin silmiä, jopa suljettujen luomien läpi. Peikko tosiaan oli saanut metsän valoisaksi. "Ilmeisesti sormiaan napsauttamalla", Scott arveli. "Kätevä pirulainen."
     Scott odotti muutaman hetken. Hänen tarpeensa avata silmät ja nähdä uusi maailmansa täysissä väreissä kasvoi sekunti sekunnilta. Lopulta otus puhui jälleen:
     "Än, yy, tee, nyt. Kieräytähän silmäluomet auki Scott-poikaseni!"
     Scott avasi silmänsä. Hän tosiaankin avasi ne täysin ammolleen. Hetken aikaa hän kykeni ainoastaan tuijottamaan näkymää.
     Suuren pöydän ympärillä seisoi tuoliensa vierillä peikon lisäksi monen monta muuta. "Synttärivieraitani", Scott ajatteli hämmentyneenä. Pöydälle oli asetettu suunnattoman suuri ja värikäs täytekakku. "ONNEA SCOTT!", sen kermavaahtokerroksen pinnalle oli kirjailtu sokerikuorrutteella.
     "...Hyvää uudelleensyntymispäivää vaan! Hyvää uudelleensyntymispäivää Scott!...", Vieraat lauloivat nuotin vierestä.
     Scott pyöritteli päätään. Hänen onnistui saada katseensa tutkimaan myös ympäröivää maailmaa, joka näytti juuri sellaiselta, millaiseksi Scott olisi uneksinut maailman kauneimman syrjäisen metsän näyttävän. Tuore, raikas ja koskematon.
      "Mutta kaikki näyttää niin muoviselta, kiiltävältä. Ikäänkuin kaikki kulmat olisi hiottu tylpiksi", Scott ajatteli kulmiaan kurtistaen.
     Onnittelulaulu kaikui hänen korvissaan loppumattomana virtana. Scott yritti hymyillä pöydän ääressä odottaville vieraille, siinä kunnolla onnistumatta. Hän vain seisoi heidän edessään, värikäs paperihattu päässään. Syntymäpäivälaulu loppui yhtäkkiä kuin seinään, ja jälleen metsä oli hiljaa. Joku vingautti vappupillin oloista kapistusta, rikkoen hiljaisuuden.
     "Noniin, sehän oli vallan repäisevää, mutta Scott, kuulehan, uudelleensyntymäpäivä-sankarin kuuluu tulla myös pöydän ääreen ja viipaloida kakku", otus selitti.
     Scott käveli sanaakaan sanomatta pöydän ääreen, johon hänelle oli jätetty vapaa, hieman vauvan syöttötuolia muistuttava tuoli. Scott istuutuui.
     "Millä minä leikkaan?" hän kysyi.
     Äkkiä kaikki vieraat katselivat toisiaan kuiskaillen hieman hätääntyneen kuuloisina.
     "Hys, hiljaa!" peikko huusi. Kaikki ryhdistäytyivät hetkessä.
     "Kuulehan, väki ei tykkää, jos viittaat tarvitsevasi jotakin... Terävää", otus puhui Scottille kuiskaten. "On tapahtunut erinäisiä tragedioita."
     "Millä minä sitten leikkaan kakun?" Scott kysyi peikolta, myös kuiskaten. Monta korvaparia kuunteli tarkkaavaisesti kuiskauksia, etsien jotakin merkitystä, näille epämiellyttäville tapahtumille.
     Peikko nuolaisi huuliaan, hermostuneen oloisena.
     "Tosiaan. En tullut ajatelleeksi sitä. Noh, anna minun hoitaa tämä pois alta, niin juhlat pääsevät jatkumaan."
     Ennen kuin peikko ehti kääntyä takaisin vieraisiin päin, Scott muisti äkkiä jotakin.
     "Peikko?" Hän kuiskasi. Otus kääntyi hämmentyneenä Scottiin päin. Se ei ollut ilmeisesti tottunut, että sitä puhuteltiin.
     "Mitä?"
     "Mikä sinun nimesi on? Minä en tiedä sitä vieläkään."
     Peikko pyöräytti silmiään.
     "Et tietenkään tiedä, kun en ole kertonut. Mustikka. Nimeni on Mustikka."
     Sitten, ennen kuin Scott ehti sanoa sanaakaan, Mustikka kääntyi ja ilmoitti juhlavieraille kovaan ääneen:
     "Noniin, arvoisat vieraat..." Jokaikinen näytti heristävän korviaan.
     Pöydän reunamilla istuvat parrakkaat hahmot olivat tosin uppoutuneet turhan syvälle korttipelin syövereihin, kuullakseen mitään, ja eräällä pyöreäpäisellä, kaljulla henkilöllä ei näyttänyt olevan lainkaan korvia, joita heristää.
     "...Päätimme, ettei kakkua leikata...", Kuiskailu alkoi jälleen ja Mustikka korotti ääntään. "...Siihen saa käydä käsiksi ken haluaa..."
     "Mutta vasta, kun annan luvan", Mustikka lisäsi nopeasti, kun puolet vieraista ehti jo nousta paikoiltaan.
     "Ovat kuin lapset odottamassa välituntia", Scott ajatteli, seuraten tapahtumia tarkkaavaisesti.
     "Nyt!" Mustikka huudahti ja hyppäsi samalla itse pois alta. Muutamissa sekunneissa jokaikinen vieras, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta oli kakun kimpussa. Värikkäitä paperihattuja sinkoili ympäriinsä, samaten kuin kermavaahtoa ja hilloakin.
     Eräs niistä harvasta poikkeuksesta oli kirjava kissa, joka istui pöydän toisessa päässä, katsellen ympärilleen harmistuneena. Se tuntui vähät välittävän kakusta. Scott päätti mennä tekemään lähempää tuttavuutta kissan kanssa, ja nousi ylös tuoliltaan. Kävellessään lähemmäksi kissaa, Scott huomasi sen katselevan häntä kiinnostuneena.
     "Hyvää iltaa", Scott toivotti kissalle. Hän ei tiennyt puhuivatko kissat tässä maailmassa, mutta tämä kuului olevan puhuvaa sorttia.
     "Helou ja tervetuloa uudestaan", kissa tervehti hymyillen, jolloin Scott näki sen huonot hampaat. Ne olivat jonkinlaisen epäpuhtauskerrostuman päällystämät.
     Myös Scottin kasvoille kohosi hymy, kissan osatessa puhua.
     "Tuon ilmeen olen nähnyt ennenkin, usko pois. Kuin kissa olisi vienyt kielesi", kissa virkkoi. "Sinun lienee turha nimeäsi kertoa, senhän nyt osasi tyhmempikin jo kakun kuorrutteesta tulkita. Mutta minun nimeni on Hammaspeikkokissa."
     Hymy kaikkosi kissan huulilta sen jatkaessa:
     "....Vaikken olekaan viettänyt mitään kissanpäiviä", se osoitti häntäänsä, josta oli jäljellä pelkkä lyhyt töpö. Kissan suupielet kääntyivät alaspäin. Se näytti niin perinpohjin surulliselta, että Scott tahtoi edes yrittää piristää sitä hieman.
     "Minä en ole ennen tavannut puhuvaa kissaa"
     Kissan katse kirkastui siinä samassa, aivan kuin se olisi muistanut jotakin tärkeää.
     "Etpä takuulla, mutta voi tonnikalavohvelit ja kissan pissa, minä olen tuntenut erään, joka muistutti sinua hyvin paljon, toisenlaisessa maailmassa tosin."
     Scott ei edes yrittänyt peitellä hämmästystään.
     "Onko muitakin maailmoja? Tämänkin lisäksi?", hän kysyi kissalta, saamatta vastausta.
     Hammaspeikkokissan kärsinyttä mieltä olisi hyvin vaikea saada uudelleen hereillä, ennen kuin ukkostaisi jälleen. Silloin tulisi aika, jolloin se olisi jälleen oma itsensä, ja eläisi vielä hetken aikaa.
     "Sipulirenkaita aamiaiseksi ja paahtoleipää iltapalaksi. Se, mikä kruunaa tämän kaiken on suussasulava tonnikalavohveli, hillon kanssa tottakai", kissa puhui itsekseen. Leikkisä hymy pysyi sen huulillla, mutta Hammaspeikkokissan silmissä ei näkynyt merkkiäkään onnesta.
     Scott katseli kissaa vielä hetken, tajusi ettei hän osaisi auttaa sitä ja kääntyi takaisin muiden vieraiden suuntaan.
     Kakku oli suurimmalti osin syöty.


                                                              VIII

Oli kulunut muutamia tunteja uudelleensyntymäpäiväjuhlista. Suurin osa vieraista oli lähtenyt omille teilleen, ja valot oli sammutettu. Scott ja Mustikka istuivat pitkän, suuresta pölkystä valmistetun tuolin päällä. Toisella pölkyllä, heitä vastapäätä istui suruisa hammaspeikkokissa, mies joka muistutti jonkinlaista taikuria, sekä toinen, jolla oli yllään vihreä armeijan takki ja kasvojensa peittona harmaa kaasunaamari. Vähän matkan päässä parrakas mies pelasi korteillaan yksin. Pelikaveri oli ilmeisesti kyllästynyt ja jättänyt tämän pelaamaan pasianssia.
     Keskellä tätä kaikkea, paloi suuri, kirjava nuotio, joka lämmitti kaikkien kasvoja miellyttävästi.
    
Mustikka katseli mietteliäänä omiin jalkoihinsa. Se tuntui olevan kuin kokonaan eri olento täällä, kuin mitä se oli ollut Scottin entisessä maailmassa.
     "Sellainen vaikutus tällä paikalla kai on", Scott ajatteli, liekkeihin tuijottaen. "Tuntuu kuin raivo olisi karissut pois. Kun hallitsee oman tulevaisuutensa, sille ei ole tarvetta", Hän tajusi puhuneensa ääneen.
     "Kun luulee hallitsevansa", Mustikka korjasi.
     "Aivan."
     "Kun tiedät, että pystyt elämään kaiken läpi, kuin haamu etsien kuolinpaikkaansa, luulet että sinulla on hallinta. Mutta mitä hallinta todella on?"
     Scott mietti hetken. Hänen teki mieli tupakkaa, vaikkei hän ollut polttanut vuosiin.
     Mustikka keskeytti Scottin mietteet:
     "Hyvä on, minä kerron sinulle mitä hallinta ei ole. Se ei ole tämä paikka. Tämä paikka on vain surun ja turhien haaveiden kiintopiste."
     Scott nyökkäsi ja antoi peikon jatkaa. Se puhui käheällä, rauhoittavalla äänellä.
     "Useimmat eivät uskalla hallita. He elävät elämäänsä sieluttomina, ilman unelmaa, ollen näin vain varjokuvia omasta itsestään. Ne elävät ilman taistelua. Tämä paikka ikäänkuin summaa ne kaikki kohtalot. Täällä saat joko taistelunhalusi takaisin, tai elät lopun ikäsi saman, surullisen kaavan mukaan. Jokainen käy täällä ainakin kerran. Useimmat viettävät täällä, Rajamaassa, koko elämänsä, edes itse tietämättään."
     Scott kuunteli tarkkaavaisesti Mustikan sanoja. Hän tunsi häpeän aallon pyyhkäisevän ylitseen, kun tajusi luopuneensa taistelusta. Siksi hän oli nyt täällä.
     "Täältä pois pääsy edellyttää taistelua. Jos tahtoa on, on myös toivoa. Jos taas ei, no, elämä valuu ikäänkuin sormiesi välistä."
     "Silloin, voit kuvitella eläväsi haluamallasi tavalla?" Scott keskeytti Mustikan.
     "Niin, totta, kyynisyys syö unelmat siinä tapauksessa. Pahimmillaan se voi syödä myös halun taistella, vaikkakin, ne kaksi ovat melkoisen lähellä toisiaan. Joten, kyynisyys ei ole hallintaa. Myös toivo voi pettää hetkittäin. Joten?" Mustikka odotti Scottin jatkavan.
     "Joten toivo ei ole hallintaa?" Scott sanoi varovaisesti.
     "Oikein. Entä viha?" Mustikka jatkoi kyselyleikkiä.
     Scott mietti pitkään.
     "Viha ei ole hallintaa. Mutta se voi olla osa sitä."
     Mustikan silmät kirkastuivat äkisti.
     "Osa mitä?" Se kysyi, kuin härnäten Scottia.
     "Osa... Osa määränpäätä?" Scott koetti hiljaisella äänellä.
     "Aivan! Olet fiksumpi kuin miltä näytät", Mustikka innostui.
     "Näin ollen, viha on terveellistä, kun annostelet sen oikein. Tiedätkö mitä rakkaus on?"
     Scottin etsi jotakin katseellaan ja jäi lopulta tuijottamaan kengän kärkiään.
     "Rakkaus ei ole hallintaa" Hän vastasi.
     "Ei", Mustikka vahvisti kylmästi ja vaihtoi takaisin aiheeseen.
     "Nyt sinun kuuluisi tietää, mitä se on. Hallinta, näet?"
     Scott avasi suunsa, mutta sanat eivät tulleet ulos. Mustikka auttoi jälleen:
     "Hallinta on itsesi tuntemista. Hallinta on oikeutettua ylpeyttä itsestäsi. Hallintaa on tuntea määränpäänsä."
     "Kuolema?", matala ääni kysyi yllättäen. Se oli taikuri.
     Mustikka huokaisi syvään. Muut läsnäolijat kuuntelivat tarkkaavaisesti.
     "Ei, en tarkoita sitä määränpäätä. Luulen että kuolema voi olla korkeintaan lavastettua hallintaa. Jos soitat viimeisen fanvaarin, ja luulet olevasi hallinnassa, puhut paskaa."
     Kaikki pysyivät hiljaa, kunnes Hammaspeikkokissan pirteä ääni toitotti:
     "Jos ei vohvelirautaa lauantaina, niin ei tonnikalavohveleita sunnuntaina!", jolloin kaikki käänsivät katseensa viattoman näköiseen kissaan päin.
     "Se opetettiin jo alakoulussa", Hammaspeikkokissa selitti tyynesti.

Mustikka nousi seisomaan.
     "On parasta mennä", se sanoi Scottille.
     "Minä näytän sinulle jotakin."


                                                                IX

Mustikka oli johdattanut Scottin Rajamaan eteläisimmälle reunalle. Koko maailma oli ilmeisesti huolellisesti reunustettu. Reunaan oli kiinnitetty suuri, värikäs, onnenpyörää muistuttava kapistus. Siinä oli eri värisiä lohkoja ja nuolia, jotka osoittelivat eri suuntiin. Onnenpyörän viereen oli kiinnitetty erivärisiä laattoja, joissa jokaisessa luki jotakin. "Jotakin", oli ainoastaan sekavia puolikkaita lauseita ja lyhyitä sanoja. Joissakin laatoissa komeili kuin suoraan satukirjasta revittyjä kuvia. Onnenpyörän yläpuolelle, joku oli maalannut punaisella maalilla sanat: "Tee-Se-Itse-Unelmia".
     Scott katseli pyörää kummastuneena, kunnes Mustikka selitti hänelle:
     "Tässä näet Tee-se-itse-unelmapyörän. Siinä riittää kertakäyttöunelmia. Ei vaadi paljon taistelutahtoa pyöräyttää uusi elämä alkuun. Mutta kuten tiedät, myös vanha unelma, se joka on aito, jää pyörimään taustalle. Se ei koskaan pysähdy kokonaan. Mitä olemattomammaksi taistelutahtosi hiipuu, sitä nopeammin tarvitset uuden ja taas uuden kertakäyttöisen unelman. Kun niitä sitten kertyy... Niin, voisit yhtä hyvin kirjoittaa otsaasi "luovuttaja"."
     Scott hymähti vaisusti. Hänen mielessään vellovat kysymykset pyrkivät ulos.
     "Onko tämä maailma todella olemassa?" Hän kysyi. "Mitä jos olen vain hullu, ja kaikki tämä on pääni sisällä?"
     Mustikka katsoi Scottia silmiin vastatessaan.
     "Tietenkin se on pääsi sisällä. Aitoa on nimenomaan se mitä siellä piilottelet, kaikki se mihin uskot. Se, minkä puolesta taistelet."
     Molemmat katsoivat hetken toisiaan. Mustikka jatkoi:
     "Aika käy vähiin. Luulen, että sinun on aika valita. Mutta luulen, tai pikemminkin toivon myös tietäväni kuinka valitset. Joten, en usko että haluat pyöräyttää Tee-se-itse-unelmapyörää ja sukeltaa kertakäyttöunelmien maailmaan. Olenko oikeassa, vai onko olemuksesi ainoastaan valhetta?"
     Scott mietti valintaansa. Mitä hänen olisi kuulunut sanoa?
     Mustikka tuijotti pyörää, kuin kaivaten jotakin. Scott tajusi nähneensä saman ilmeen veljensä kasvoilla, kun tämä oli anellut Scottia hankkimaan lisää kamaa.
     "Perkeleen narkkari", hän oli todennut Jackille. "Sä et tarvitse enää yhtäkään piikkiä." Mutta syyt olivat hukkuneet tarpeen alle. Jack oli menettänyt hallinnan.
     "Valintasi?", Mustikka toisti kysymyksensä. Ilkeys näytti kiiluvan sen silmissä jälleen, mutta vain taka-alalla.
     "Minä... Minä en tiedä", hikikarpalot valuivat pitkin Scottin kasvoja. Hän yritti miettiä, mutta joka ikinen ajatus tuntui muuttuvan sekavaksi puuroksi hänen päänsä sisällä.
     "Siinä tapauksessa..." Mustikka aloitti. Se näytti hivenen surulliselta. Ehkä pettyneeltä.
     "Minun on pahoiteltava jo etukäteen, mutta toivon todella että ymmärrät kaiken tämän tarkoituksen. Toivon sinun saattavan taistelusi päätökseen. Tavalla tai toisella. Näkemiin, Scott."
      Hetkeäkään empimättä Mustikka tönäisi Scottin takaisin aukkoon, joka oli avautunut heidän vierelleen.
     "Näkemiin."





                                    Toinen osa: Puku tekee miehen


""Minusta tuntuu kuin olisin peilitalossa. Kahlittuna, pakotettuna näkemään raadeltu kehoni. Alaston, arpien peittämä kehoni. Pienet, inhottavat tissini ja karvainen pilluni. Mieleni tuntuu kaiken aikaa olevan kosketusetäisyydellä, mutta palaset eivät loksahda paikoilleen."
     Ben hieroi kylmettyneitä käsiään vaistomaisesti yhteen.
     "Kuulehan Rachel...", hän aloitti. "Minusta tuntuu, että sinä olet siinä talossa. Luullakseni pysyt siellä niin perkeleen kauan, kunnes opit ymmärtämään määränpääsi."
     Rachel avasi suunsa inttääkseen vastaan, mutta Benin tumma sormi muodosti "hys"-eleen hänen pehmeiden huuliensa pinnalle.
     "Muista tyttöseni, että minä puhun ainoastaan totuuden.""

Scott Avenger: Kuolemantähti


                                                              I

Sekuntiviisari liikkui oikeaan päin. Scott hengitti raskaasti. "Kuinka hullu minä oikein olen?" Hän ajatteli, ja miltei odotti Mustikan vastaavan käheällä äänellään. Se ei vastannut. Scott tuumi vastaisiko se enää koskaan.
     "Ollaan kaikki hulluja", Scott matki otuksen ääntä. Hän käpertyi sellin kovalle sängylle. Oli niin hämärää, että Scott tuskin näki nurkassa haisevaa vessanpönttöä. Viereisestä sellistä kuului tasaista lätinää. Kuulosti kuin joku olisi vetänyt käteen. Scottin teki mieli peittää korvansa.
     "Mitä nyt?" Scott ajatteli. "Virun viisi vuotta tässä sellissä ja sen jälkeen leikin aloittavani uuden elämän."
     "Kertakäyttöunelmat", sana muistui Scottin mieleen. Mitä ne tarkoittivat, sitä hän ei kyennyt muistamaan. Scott hieroi otsaansa sormenpäillään. Hänen koko kehoaan vilutti. Kylmä hiki virtasi Scottin selkää pitkin. Scott oli saanut pitää yllään siviilivaatteet, olihan hän ainoastaan tutkintavankeudessa. Hänellä oli yllään vain tummat farkut. Lattialla, sängyn päädyssä mytyssä olivat hänen valkoinen t-paitansa ja liituraitainen kauluspaitansa
      Scott makasi valveilla, tietämättä paljonko kello oli, tietämättä mitä aamulla tapahtuisi. Hänen teki mieli itkeä pillittää kuin pikkulapsi.
     "Mustikka?" Scott kuiskasi pimeyteen hetken mielijohteessta. Aivan kuin nurkasta olisi kuulunut rapinaa, mutta ei. Hän ei saanut vastausta.
     "Mustikka", Scott toisti itsekseen.
     "Niin, niistä tehdään mustikkapiirakkaa Scott", hänen sisäinen äänensä kertoi.
     "Jep", Scott vastasi. Hän huokaisi syvään ja kohensi käsiensä asentoa päänsä alla. Hän huomasi naputtavansa sormellaan sängyn kulmaa hermostuneena ja pakotti itsensä lopettamaan. Scott pyöritteli päätään ja pörrötti tuuheita hiuksiaan, joita ei ollut pesty moneen päivään. Hän yritti pitää itsensä aloillaan sängyllä, katsellen kalteri-ikkunan takana paistavaa kirkasta puolikuuta, haistaen nenässään jonkun vetämättömästä pöntöstä nousevan katkun, tuntien varpaidensa kylmettyvän jääkalikoiksi.
     Scott oli vähällä läimäyttää itseään, kun huomasi ruvenneensa jälleen naputtelemaan sängyn kulmaa rivakkaan tahtiin. Scott oli hermostunut. Hän ei ollut aikaisemmin ollut näinkään pitkää aikaa ilman kirjoittamista ja tupakkaa. Scott olisi antanut vaikka vasemman pikkurillinsä kynästä ja lehtiöstä.
     "Antaisin vaikka kyrpäni yhdestä kultaisesta Marlborosta" Scott ajatteli väsyneenä ja puhkesi kimakkaan nauruun, joka ei kuulostanut terveeltä edes hänen omissa korvissaan. Scott hiljeni ja raskas hengitys karkasi hänen kuivilta huuliltaan.
     "Erinomaista", hän kuiskasi.
     Jos hänellä olisikin kynä, kenties jopa paperia, mitä hän kirjoittaisi? Sitä samaa tympeää roskaa, kuin aina ennenkin. Ja miksi? Taistelu oli jo käyty.
     "Tarvitsen jokatapauksessa lopun kuolemantähteen" Scott ajatteli. "Räväyttävän lopun". Mutta mistä hän sen saisi? Scott tunsi luovuutensa kuihtuneen. Se lakastui pikkuhiljaa, kuin maljakkoon jätetty ruusukimppu. "Ja se on minun syytäni."  Scott tiesi olleensa pelkuri, "koinsyömä luuseri", niinkuin New Derbyn itäpuolella olisi murjaistu.
     Scott ei tiennyt paljonko aikaa oli kulunut. Hän ajatteli oliko signeeraustilaisuus jo alkanut. Miten Dennis reagoisi? "Missä se pirun lusmu oikein kuppaa?" Scottin rakastettava agentti, Dennis Bold raivoaisi itsekseen päänsä sisällä, näyttäen odottavalle yleisölle kuitenkin vain tyynen, kylmän hymynsä. Kuluisi vartti. Dennisin kulmikkaat kasvot alkaisivat punehtua hämmennyksestä. Kuluisi puoli tuntia. Dennis sanoisi käyvänsä juomassa lasin vettä. Hän kävelisi miesten vessaan, lotraisi kasvoilleen kylmää vettä ja katsoisi peilistä komeita naisennaurattajan kasvojaan. Hänen jäänsinisistä silmistään välittyisi huoli, ärtymys ja lievä paniikki, tunne jota Dennis ei ollut kokenut moniin vuosiin.
     "Sori Dennis", Scott ajatteli ääneen ja käänsi kylkeä, niin että hänen kasvonsa kohtasivat sellin harmaan viileän seinän.


                                                                II

Tällävälin Dennis Bold toimi juuri niinkuin Scott oli olettanutkin. Hän seisoi miesten vessassa peilin edessä, roiskaisi kylmää vettä kasvoilleen, jotka vessan neonsininen valo väritti, sellainen joka estää narkkareita näkemästä suoniaan, ja tekee piikittämisen vaikeammaksi. Dennis ihmetteli, kuka helvetti vetäisi heroiinit suoneen kirjakaupan vessassa.
      Dennisin neliskanttisten kasvojen piirteet olivat kuin suoraan jostakin antiikin Kreikan veistoksesta. Hänen huuliaan reunusti tumma kerros partaa ja viiksiä. Niistä huolimatta Dennis näytti melko nuorelta. 
     "Scottin pitäisi olla jo täällä", yksinkertainen ajatus lävisti Dennisin mielen. Sen loogisuus kuulosti suorastaan karmivalta. "Missä hän oikein on?"
     Dennis kuvitteli jo iltalehtien otsikot mielessään; "Jännityskirjallisuuden kuningas hylkäsi yleisönsä. Kadonnut?"
     "Kristus", Dennis huudahti ja oli vähällä lyödä rystysillään käsienpesualtaan kulmaa, mutta hänen oli koottava itsehillintänsä sillä samaisella sekunnilla, kun kännykkä värisi hänen puvuntakkinsa taskussa.
     Dennis vastasi puheluun.
     "Dennis Bold?" Kuului miehen ääni toisesta päästä.
     "Minä olen", Dennis vastasi.
     "New Derbyn poliisista, sheriffi Scott McShelby." Dennis pani merkille, että mies lausui jokaisen sanan kuin hänen henkensä olisi riippunut siitä. "Scott Avenger on pidätettynä, tutkintavankeudessa, toistaiseksi. Hän käski minun ilmoittaa teille henkilökohtaisesti."
     Dennis veti henkeä kiivaasti sisäänpäin. Hän ei useinkaan jäänyt sanattomaksi, mutta nyt niin pääsi melkein käymään.
     "Mitä hän on tehnyt?" Dennis sai lopulta kysyttyä.
     "Herra Avengeria syytetään ensimmäisen asteen murhasta." Sitten, ennenkuin Dennis ehti sanoa sanaakaan. "Minun on lopetettava nyt, hyvää päivänjatkoa herra Bold."
      Vartin päästä Dennis jo ajoi kohti New Derbyn vankeinhoitolaitosta, jonne olisi koko päivän matka, mutta hänellä olisi mahdollisuus saada Scott tilaisuuteen ajoissa. Puhdas raivo kihisi hänen suonissaan, eikä hän antaisi kenenkään tärkeilevän pellen narrata hänelle, hänen esimiehensä ja yhden läheisimmistä ystävistään murhanneen jonkun matkalla omaan tilaisuuteensa.
     "Paskanmarjat", Dennis murahti ja alkoi laulaa nuotin vierestä, radiosta kuuluvan musiikin mukaan.
     "...Everything about you..."


                                                                III

Scott avasi silmänsä. Muutaman sekunnin ajan hän tunsi armollisen tietämättömyyden tunteen tilanteestaan. Sitten todellisuus iskeytyi hänen kasvoilleen kuin kylmä aalto. Scott näki ainoastaan sellinsä harmaan seinän silmiensä edessä.
     Kun Scott oli jo vähällä pujahtaa uudelleen huojentavaan unen maailmaan, hänen sellinsä kaltereita kolisteltiin äänekkäästi.
     "Herätys nilviäiset!" Kuului miehen ääni. Se oli luultavasti joku vartijoista. Scott veti harmaata vilttiä tiukemmin ympärilleen. Sellissä oli kylmä kuin siperiassa. Scott tuumi, säästikö vankila lämmityskuluissa jäädyttämällä vankinsa kuoliaiksi. Hän sulki silmänsä ja pyöri jossakin unen ja valveen rajoilla, kun kalterit kolisivat uudelleen.
      "Kuulitko? Herätys!" Vartija huusi. Mies oli jäänyt seisomaan Scottin sellin eteen puristaen mustaa pamppua kädessään. Scott ei reagoinut vieläkään. Hän pelasi korkein panoksin. Se saattoi johtua osittain hänen tietämättömyydestään Amerikkalaista vankilakulttuuria kohtaan, mutta osittain vain hänen halustaan rikkoa rajoja, asiassa kuin asiassa. "Eivät ne käy minuun käsiksi", Scott tuumi silmät puristettuina kiinni. "Jos en liiku, niin sitten en liiku."
      Sellin ovi aukesi, mutta vartija ei tullut sisälle. Sen sijaan hän huusi rutiininomaisella äänellä.
     "Red, tuu vilkasemaan onko tällä nilviäisellä kaikki okei?" Scott päätteli miehen olevan peloissaan koulutetun pintansa alla. Tuskin hän muuten olisi tullut selliin kahden miehen voimin.
     Kului kymmenisen sekuntia, ja Rediksi äskettäin kutsuttu mies käveli toisen rinnalle. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, ovi vain aukeni narahtaen ja kaksi miestä käveli kohti Scottia, jonka sydän tykytti enemmän tahteja minuutissa kuin hän olisi ehtinyt laskea.
     "Hei, kaveri?" Red huusi. Scott ei liikahtanutkaan, mutta hän oli avannut silmänsä, jotka ruskea tukka peitti vartijoilta.
     "Onks se kuollu?" Toinen vartija kysyi.
     "Se hengittää", Red vastasi.
     Scott arveli ettei hänen itsehillintänsä kestäisi enää paljoa kauempaa. Hän halusi kuitenkin odottaa vielä hetken ja katsoa mitä tapahtuisi. Hän kuuli Redin rahisevan hengityksen niskansa takaa ja tunsi kun tämän kovettuneet, luisevat sormet koskivat hänen kaulavaltimoaan.
     "Hei kaveri, lopeta pelleily", Red sanoi varmalla äänellä, jolloin Scott nousi ilman minkäänlaista varoitusta istualleen, pyyhkäisi hiukset silmiltään ja katsoi ilmeisen hämmästynyt ilme kasvoillaan ympärilleen. Scott tunsi lievää tyydytystä havaitessaan hieman kauempana seisovan vartijan säpsähtävän hänen noustessaan sänkynsä pohjalta vaivattomasti kuin Dracula hauta-arkustaan yön saapuessa.
     "Mitä te pojat täällä teette tähän aikaan aamusta, minun sellissäni?" Scott kysyi, niin viattomasti kuin suinkin osasi.
     "Olen vähän hitaasti heräävää sorttia nähkääs, ja... no, minua nolottaa kertoa, mutta nukun ilkosillani ja en tosiaankaan tahdo kahta isoa miestä katselemaan kun puen päälleni", Scott valehteli, saaden Redin irvistämään hämmentyneenä ja vartijan punastumaan silmin nähtävästi. Scott hymyili mielessään. Hänen ilmeensä oli kuitenkin haudanvakava.
     Red katseli ympärilleen, ilmeisesti katsoen näkyikö jossakin lattialla merkkiäkään Scottin vaatteista. Scott korotti panoksia entisestään, kuin kokeillen vartijoiden henkistä häpeä kynnystä.
     "Ne on punkan alla, ne vaatteet. Enkä tosiaan usko että haluaisit haistaa niitä..." Scott nyrpisti nenäänsä teatraalisesti ja jatkoi "...Joten, arvoisa Red ja hänen punakasvoinen kumppaninsa, minä mieluusti pukisin päälleni ilman nälkäisiä silmäpareja". Hetken aikaa Scott pelkäsi, että Red vilkaisisi sängyn alle, mutta lopulta tämä lähti sellistä mutisten, ja viittasi kirkkaan punaiseksi muuttuneen vartijan mukaansa.
     Scottin kasvoille kohosi leveä hymy ja hän nousi sängystä, nappasi valkoisen t-paidan lattialta sänkynsä päädystä ja puki sen yllensä. "Scottie Avenger-1, Punaiset-0", Scott sanoi ääneen ja asteli ulos sellistään. Päivä oli alkanut varsin hienosti, mutta siihen tuli muutos, heti kun Scott pääsi vankilan ruokalaan, aamiaselle.


                                                                IV

Scott istui tummanvihreälle tuolille ja laski tarjottimen pöydälle. Tarjottimella oli valkoinen paperilautanen, johon oli roiskaistu kauhallinen jotakin etäisesti ruokaa muistuttavaa ruskeanharmaata mönjää. Scott istui hiljaa, katsellen vaaleita seiniä, joilla oli muutamia kalteroituja ikkunoita. Hän ei aikonut syödä ruokaansa. Veden hän tosin joisi.
     "Saanko mä istua tähän?" Matala, tumma miehen ääni kysyi. Scott säpsähti vasten tahtoaan.
     "Mikäs siinä", Scott vastasi ja pitkä laiha mies istuutui hänen vierelleen. Mies oli Red. Miehen hiukset oli laitettu tiukasti poninhännälle, ja hänen hihaton paitansa paljasti  käsivarsissa komeilevat mustat tatuoinnit. Hän otti haarukan luisevien sormiensa väliin ja lautaselta suuhunsa haarukallisen, jotakin hieman enemmän ruokaa muistuttavaa. Jonkinlaista lihaa.
     "Mun sapuskaako himoat?" Red kysyi. "Mä olen noiden sikojen lemmikki, luottovanki. Siksi mun ei tarvi syödä koirien ruokaa."
     Scott pysyi hiljaa.
     "Mikäs pojalla on? Veikö kissa kielen? Red härnäsi. Monta tarkkaavaista silmäparia oli kääntynyt katsomaan Scottiin päin.
     "Minua väsyttää, en ole saanut kahvia, ja suoraan sanottuna, tämä haju, se yrjöttää minua. Entä sinä, miten menee?" Scott kokeili onneaan jo toisen kerran saman aamun aikana.
     Redin katse terävöityi ja hän irrotti otteensa haarukasta. Kilahdus lautasta vasten kuulosti äänekkäältä hiljaisessa ruokasalissa.
     "Kuulehan kaveri..." Red puri alahuultaan. "Mä olen se, joka kyselee kysymykset näiden seinien sisällä."
     "Ymmärrän" Scott vastasi. Ja lisäsi, niin vastenmieliseltä kuin se hänestä tuntuikin. "Olen pahoillani."
     Red käänsi katseensa takaisin ruokaansa, lappoi pari haarukallista suuhunsa. Sitten hän jätti haarukan keikkumaan etu- ja keskisormiensa väliin ja tuijotti lautastaan.
     "Hauska juttu" Red sanoi karhealla äänellä.
     "Mikä niin?" Scott kysyi. Hän tunsi lievän pelon kiristävän vatsanpohjaansa. Red tuhahti.
     "Se, kuinka tollainen jätkä kuvittelee olevansa maailman keskipiste, vaan koska on kirjoittanut muutaman roskaromaanin, joita edes oma vaimo ei jaksa lukea tunkematta porkkanaa vittuunsa neljännen sivun puolivälissä." Scott aikoi avata suunsa, mutta Red kohotti haarukkaansa ja jatkoi.
     "Mä voin silti näyttää sulle jotakin vielä hauskempaa" Red pyöräytti haarukkaa sormiensa välissä. "Mä luulen että sä pitäisit siitä."
     Scott huomasi sydämensä tykyttävän nopeammin kuin hän olisi toivonut. Red laski haarukan tarjottimelle ja napsautti sormiaan. Scottin selän takana, ruokapöydässä istunut kaljupäinen, lyhyt mies nousi äkisti seisomaan ja kääntyi Scottiin päin. Scott katsoi miestä silmiin, ja näki vain tyhjän katseen, mies ei ilmeisesti tiennyt laisinkaan mitä teki.
     Kaksi vartijaa lähti kävelemään ripein askelin kohti Scottin pöytää. Kalju mies oli kuitenkin nopeampi ja ehti paiskata tarjottimensa Scottin kasvoille, niin että vesi kasteli hänen vaatteensa, ja ruokaa lensi hänen kasvoilleen ja hiuksiinsa. Scott kiitti onneaan, ettei lasi ollut osunut hänen kasvoihinsa ja nousi ylös tuolilta, samaan aikaan ku vartijat jo ottivat kaljupäätä kiinni kainaloiden alta.
     "Perhana soikoon, sä pääset eristykseen tuosta hyvästä" Nuoren oloinen, tummatukkainen vartija tokaisi, mutta hänen auktoriteettinsa karisi hiukan liian kimeän äänen vuoksi viemäristä alas.
     Kun kaljupää oli viety pois ruokalasta, hiljaisuus laskeutui. Miltei kaikkien katseet olivat nauliutuneet Scottiin, vaikka osa teeskenteli yhä olevansa kiinnostuneita ruoastaan.
     "Kaveri ei kai pahemmin nauttinut kirjoistani" Scott möläytti, yrittäen keventää tunnelmaa. Hän ei ollut aikaisemmin ollut vankilassa. Hän ei tiennyt, kuinka hänen olisi kuulunut käyttäytyä. Scottin yllätykseksi, Red tarttui häntä tiukasti olkapäästä ja painoi hänet takaisin tuolilleen istumaan.
     "Mitä vittua te hörhöt mulkkaatte? Red huusi, niin että koko sali kaikui. Jokaikinen katse kääntyi poispäin Scottista, joka istui hiljaa ja katsoi kun Red lappoi loput punaiset, raa´at lihan palat suuhunsa.


                                                                  V

Scott istui pitkällä, puisella penkillä tuijottaen kengän kärkiään. Vankilan pihamaalla oli meluisaa, mutta Scottin mieli tuntui leijuvan jossakin muualla. Hän ajatteli "Kuolemantähteä". Sen erilaisia lopetusmahdollisuuksia. Scott ei halunnut tappaa Rachelia. Ei, vaikka Eleanoora oli täysi lutka. Mitä siis jäisi jäljelle? Rachelin pitäisi opetella Hallintaa. Scott piti ajatuksesta, muttei kyennyt vielä viemään sitä pidemmälle, joten jätti sen mielensä nurkkaan kytemään.
     Scott ajatteli Dennisiä. Hän ei vieläkään ollut varma, oliko signeeraustilaisuus jo ohi, mutta siihen ei voinut olla enää kauaa. Scott tuumi, pystyisikö Dennis järjestämään hänet ulos täältä. Scott yritti ajatella myös Annieta, mutta siirsi naisen mielensä nurkkaan pölyttymään.
     Scott ajatteli Rajamaata, Mustikkaa ja aukkoa. Hän ei tiennyt halusiko takaisin. Hän ei ollut edes varma oliko kaikki sittenkin ollut vain unta, niinkuin jokin rationaalinen osa hänen mielestään kovasti väitti.
     Scottin teki mieli tupakkaa. Marlboroa, jos mahdollista. "Kultaista", Scott sanoi puoliääneen. Hänen tupakkalakkonsa kuitenkin pitäisi varsin hyvin, niin kauan kun hän viruisi tässä laitoksessa.
     "Ma amigo, mitä tuumit?" Matala ääni keskeytti Scottin mietteet. Puhuja oli Red.
     "Niitä näitä", Scott sanoi, osaamatta antaa tarkempaa vastausta.
     "Saat tottua siihen", Red sanoi. "Se on nimittäin ainoa hupisi näillä main. Pohtia... Niitä näitä."
     "Voin uskoa sen", Scott sanoi. Red istahti hänen vierelleen ja sipaisi rasvaista tukkaansa. Hän puraisi paksusta kynnestään palan ja sylkäisi sen maahan.
     "Mä olen pahoillani siitä syöttölässä tapahtuneesta. Minä... Minä ylireagoin", Red sanoi.
     "Eihän siinä kuinkaan käynyt", Scott vastasi. Ohut hymy käväisi Redin huulilla ja hän tuhahti nenänsä kautta.
     "Minä pidän sinusta jo", hän sanoi. "Mitä varten sinä olet täällä, jos saan kysyä?"
     Scott katsoi horisontin taakse laskevaa punertavaa aurinkoa. Mitä hän oikein aikoi vastata? "Aukon takia", Scott ajatteli ja naurahti tahattomasti.
     "Mikä on noin hauskaa?" Red kysyi, katsoen Scottia silmäkulmastaan.
     "Ei mikään", Scott pyöritteli päätään. "Et uskoisi jos kertoisin."
     "En tiedä uskonko itsekkään", hän lisäsi vielä.
     "Sitä sattuu", Red tuumasi. Kuulosti siltä, että mies tiesi mistä puhui.
     Hiljaisuus lankesi kaksikon ylle. Vain vaimea koripallon pompotus ja väkinäiset huudahdukset lävistivät äänettömyyden harson. Red käänsi katseensa poispäin Scottista ja katsoi kuinka laiha, tummaihoinen kaveri heitti pallon levyn kautta koriin. "Jätkä hyppii kun neekeri", Joku huusi. "Kato ehkä siks kun se on", toinen,
finnin arpien peittämä poika hekotti. "Turpa kiinni akne" Korin tehnyt tiuskaisi, mutta hänen äänessään soljui nauru. Scott ajatteli, kuinka elämänhaluisia nuo kaikki olivat, vaikka olivat viettäneet vankilan muurien sisäpuolella jo ties kuinka monta vuotta.
     Tummaihoinen paiskasi pallon aknen rintakehään ja tämä nappasi sen kiinni tottuneen oloisesti. Kuka tietää, ehkä nuo jätkät voittavat mestaruuden, kun vapautuvat, Scott ajatteli, ja tunsi häpeän pistoksen mielessään. Mitä hän tekisi päästyään pois?  "Pelkuri", sana kaikui Scottin mielessä. Kiusaten, ilkkuen.
     "Se oli pelkkää unta", Scott väitti itselleen. Hän ei ollut varma, uskoiko itseään.
     Scott oli jo miltei unohtanut että Red istui hänen vieressään, kun tämä puhui. Hitaanomainen etelän murre oli livahtanut miehen kielen päälle.
     "Oletko kuullut pukumiehistä?", Red kysyi.
     Scott säpsähti. Se riitti vastaukseksi.
     "Niin arvelinkin", Red jatkoi. "Puhuivatko ne sinulle?"
     Scott mietti pitkään.
     "Eivät. Eivät ne puhuneet."
     Redin silmät tuijottivat kaukaisuuteen.
     "Aivan, mutta jos kysyisin sinulta, että miten ihmeessä sinä sitten tiesit mitä ne sanoivat, niin et osaisi vastata."
     "En", Scott myönsi.
     Tälläkertaa hiljaisuus tuntui painostavalta. Scott avasi suunsa monta kertaa sanoakseen jotakin, mutta sulki sen sitten taas uudelleen. Lopulta Red puhui. Hän ei katsonut Scottiin päin puhuessaan.
     "Et taida liiemmin pitää sheriffi sedästä?" Red kysyi. Jokin kysymyksessä sai Scottin kurtistamaan kulmiaan, ja hänen selkäpiinsä karmimaan. Hän yritti kaivaa syytä mielestään, mutta turhaan.
     "Pitäisitkö itse, jos hän läiskisi sinua turpaan, minkä kerkeää?" Scott vastasi, kärkkäämmin kuin oli tarkoittanut. Red tuhahti nenänsä kautta, hieman vaivaantuneesti.
     "Ei, ei, en minä sillä, en minäkään hänestä sen koommin pidä. Minä vain..." Red hiljeni. Tuuli ulisi kovaan ääneen ja Scott kuunteli tarkkaavaisensa, odottaen Redin jatkavan. Kului monta minuuttia.
     "...Haluaisitko sinä hänet päiviltä?" Red saattoi ajatuksensa loppuun, niin arvaamatta ja niin arvaamattomasti, että Scott jäi hetkeksi haukkomaan henkeään.
     "En... En minä voisi tehdä sitä..." Scott änkytti. Hän tunsi äkkiä olevansa peloissaan Redin läsnäolosta. Hän ei tuntenut olevansa oma itsensä.
     "Minä voisin." Red sanoi tyynesti. Kun Scott avasi suunsa, Red nosti etusormensa pystyyn, hiljentäen Scottin ja jatkoi itse.
     "Ota tämä, tiedät mitä tehdä kun sen aika tulee", Red ojensi Scottille suurikokoisen avaimen, se muistutti hieman sitä, joka oli käynyt Scottin hyttiin laivassa. Muistutti sitä itseasiassa hieman liikaa. Kun Scott irrotti katseensa avaimesta, antaakseen sen takaisin Redille tai kenties kiittääkseen kohteliaasti, Red oli jo kadonnut.


                                                          VI

Tällä välin Annie tunki tavaroita matkalaukkuunsa ja sen vieressä olevaan lähikaupan pussiin. Hän oli lähdössä, "Helvettiin täältä, se paskiainen ei vastaa minulle edes puhelimeen", niinkuin hän oli kertonut ulkona odottavalle Tom Greenille, joka oli joskus tuhat vuotta takaperin ollut Scottin ystävä. Yksi harvoista, jotka häntä olivat sietäneet.
     Ainoa asia, jonka Annie jätti jälkeensä, oli vaaleansininen muistilappu jääkaapin ovessa:
     "Hei hei Scott. Pidä hauskaa", siinä luki, ii-kirjainten pisteiksi oli piirretty pienet sydämet.
     Annie nappasi matkalaukun ja muovipussin kainaloonsa ja lähti, paiskaten oven perässään kiinni.


                                                            VII

Scott istui sänkynsä reunalla ja hypisteli Rediltä saamaansa avainta sormissaan. Mitä hän sillä tekisi? No, tottakai hän oli kokeillut avainta. Se kävi ainakin hänen sellinsä oveen. Pitäisikö hänen luovuttaa se vartijoille? Jos avain löydettäisiin Scottin sellistä, hän olisi pulassa. Vielä pahemmassa kuin nyt.
     Scott laski avaimen sängylle ja laittoi tyynyn sen päälle. Hän tarvitsi unta, mutta ensin hän tarvitsisi pahuksen unilääkkeensä, joita hän oli joutunut käyttämään jo vuosia, enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Ne oli otettu häneltä "turvaan", vankilan aulaan, jonkun työntekijän huostaan. Scott ei tiennyt miksi, ikäänkuin ne epäilisivät hänen tappavan itsensä omilla lääkkeillään.  "Vain turvatoimenpide", oli sheriffi sanonut, äänellä joka kuvasti aivan päinvastaista.    
     Scott nousi sängyltä ja käveli ulos sellistä. Ovet lukittaisiin kymmeneltä, sitä ennen olisi ehdittävä hakea lääke ja kävellä takaisin selliin. Scott käveli harmaiden seinien ja sellin ovien reunustamaa käytävää pitkin. Hän ei käsittänyt minkä vuoksi vankilan piti olla juuri sen värinen, kokonaan, joka paikasta.
     "Aneemista", Scott kuiskasi inhoten. Hän pani samalla merkille että käytävät olivat tyhjillään. Miltei jokainen vanki näytti olevan sellissään. "Kuin suunnittelisivat vallankumousta", ajatus kävi Scottin mielessä ja hän hymähti itsekseen.
     Scott ei ollut nähnyt aukkoa tai Rajamaata, eikä liioin kuullut Mustikan ääntä päässään, sen viimekertaisen jälkeen. Se oli antanut tukea hänen hataralle teorialleen, jonka mukaan hän ei ollutkaan hullu, hän oli ollut vain ohimenevässä psykoosissa, yrittäessään lopettaa juomisensa. Ehkä asia tosiaan oli niin, ja ehkä hän saisi vielä asiansa järjestykseen.  Ohut, vino hymy kohosi ajatuksen myötä Scottin kuiville huulille. Hänen oli kuitenkin myönnettävä olevansa yhä peloissaan.
     "Hei kaveri, mitäs sä oot vailla?", Kysyi nuoren kuuloinen pojan ääni, havahduttaen Scottin. Hän huomasi olevansa jo aulassa. Jalat olivat vain vieneet häntä eteenpäin. Scott yskäisi avatakseen kurkkuaan.
     "Minä...", hetkeksi hän miltei unohti miksi ylipäänsä oli tullut aulaan. "...Haluaisin...Tarvitsisin minun unilääkkeeni."
     "Mikä nimi?" Hintelä poika kysyi ja laski värikkään musiikkilehden käsistään. Pojalla oli tumma, pörröinen tukka, otsahiukset sotkuisesti vasemmalla puolella ja yllään kirkkaan väriset vaatteet. Scott ihmetteli mitä poika teki tiskin takana, ehkä hän toimi tuuraajana.
     "Scott Avenger", Scott vastasi pojan esittämään kysymykseen.
     "Odota hetki", poika sanoi, nousi tuolilta ja katosi hyllyrivien taakse. Ei kestänyt kauaakaan kun poika palasi tiskin äärelle, kädessään lääkepurkki, jonka tämä heitti Scottille kevyesti oikealle suuntautuvalla kierteellä. "Ota koppi", Scott otti, mutta ihmetteli jälleen pojan käytöstä. Hän ei uskonut että koko purkin saisi noin vain heittää vangille, varsinkaan niin uudelle sellaiselle, kuin hän itse oli. Vaikka samapa se Scottille oli. Hän kaatoi kädelleen pari pilleriä, varmuuden vuoksi, laittaen kuitenkin vain toisen suuhunsa, toisen taskuun. Scott nielaisi lääkkeen ilman vettä. Se tuntui takertuvan kurkkuun. "Outoa", Scott ajatteli, sillä hänelle ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt niin.
     "Saisinko...", Scott yskäisi. "...Vettä?"
     Poika nosti takapuoltaan tuolista hivenen ylöspäin, ja osoitti sormellaan Scottin oikealle puolelle. Siellä oli vesihana. Scott käveli hanan luokse ja otti siitä ison suullisen vettä. Lääke meni veden avulla mahaan saakka.
     Kun Scott nosti kasvonsa hanasta, hän tunsi kuvottavan huimauksen tunteen, joka pakotti hänet pudottamaan lääkepurkin kädestään. Se kieri lattialla hetken, ja jäi sitten paikoilleen, etikettipuoli ylöspäin. Scottin silmät laajenivat. Tuossa purkissa eivät olleet hänen unilääkkeensä. Purkissa luki nimi, joka sisälsi niin paljon omituisen näköisiä merkkejä, että Scottin sumentuvat silmät eivät saaneet tekstistä selvää
     "Kaikki kunnossa?", Scott kuuli pojan äänen kysyvän. Hän oli vastaamaisillaan, kun jyskyttävä kipu läpäisi hänen kallonsa. Scott tarttui otsaansa. Se tuntui kuumalta.
     "Hei kaveri, onks kaikki hyvin?", Poika toisti kysymyksensä. Jokin naksahti Scottin mielessä ja hän vastasi.
     "Kaikki hyvin, lääke vaan meinasi takertua kurkkuun, siinä kaikki.", vaikkakin Scottista tuntui, että puhuja ei ollut hän itse. Joku muu käytti hänen huuliaan. "Mustikka?", Kävi ajatus Scottin mielessä ja pelon aalto lävisti hänen kehonsa.
     "Sun on paras pitää kiirettä, jos aiot ehtiä selliis ennen kymmentä", poika sanoi, ja Scott katsahti ranteessaan olevaa kelloa. Se oli yhdeksää minuuttia vaille kymmenen. Scott nosti lääkepurkin lattialta, heitti sen pojalle ja lähti ripein askelin kohti selliään.
     Huimauksen tunne ei helpottanut, se pikemminkin paheni minuutti minuutilta. Scottin ajatukset harhailivat, eikä hän saanut niitä keskitettyä. Oliko poika antanut hänelle väärät pillerit? Johtuiko kaikki niistä? Oliko kaikki hallusinaatiota?


                                                                VIII

Scott hoippui käytävää pitkin, näkemättä kunnolla eteensä. Jokaikinen vanki istui hiljaa sänkynsä reunalla. Mikään ei tuntunut oikealta. Scott arveli kellon tulevan pian
kymmenen. Hän sai siitä varmistuksen, kuullessaan takaansa vartijan äänen.
     "Sun on paras painua häkkiis, ovet pistetään kiinni justiinsa."
     Scott ei uskonut pystyvänsä vastaamaan vartijalle minkäänlaisella johdonmukaisella lauseella. Joku muu kuitenkin vastasi.
     "Tules ensin käymään täällä", kuului käheä ääni Scottin vasemmalla puolella olevasta sellistä. Puhuja oli punahiuksinen poika, jota Scott ei muistanut nähneensä aikaisemmin. Vartija näytti valpastuvan äkisti.
     "Skrow, sinuna minä en jatkaisi yhtään pidemmälle", vartija sanoi totisella äänellä.
     Skrowksi kutsuttu poika nousi sängystä seisomaan ja käveli hitain, vaappuvin askelin vartijan luokse, joka piti tiukasti kiinni vyöllään roikkuvasta pampusta. Scott seurasi tilannetta sivusta sumein silmin, kun Skrow kohtasi huteraa tekoa olevan vartijan silmästä silmään. Heidän täytyi tuntea toistensa lämmin hengitys kasvoillaan, Scott ajatteli.
     "Jumalauta Skrow, takaisin häkkiin", vartija ehti sanoa heikolla äänellä, ennenkuin poika löi tämän kasvoja omalla otsallaan, saaden veren valumaan vartijan nenästä. Scott arveli että se oli murtunut. Hän ajatteli myös, etteivät hänen ajatuksensa vallankumouksesta olleet menneet täysin metsään. Scott lähti kävelemään lyhyin askelin rappusia pitkin, kohti selliään, katsoen samalla kun vartija toipui hämmästyksestä ja havitteli käsirautoja vyöltään.
     Sitten Scott näki jotakin lievästi järkyttävää. Käytävän päästä, kohti Skrowta ja vartijaa käveli sama tummahiuksinen poika, joka oli antanut Scottille unilääkkeet. Poika kantoi käsissään paksua metalliputkea ja raahasi perässään, ruumista?
     "Kyllä, ruumista", Scott ajatteli. "Sen tyypin, jonka olisi kuulunut olla tiskin takana."
     Vartija oli jotenkin saanut toisen käsiraudan Skrown ranteeseen, kun tummahiuksinen poika heitti ruumiin hänen eteensä ja huusi kovaa ja korkealta, ikäänkuin intiaanihuudon. Vartija säpsähti ja näytti unohtavan Skrown ja käsiraudat, kun jokaikinen vanki, kuin yhteisestä sopimuksesta, astui ulos sellistään. Osa venytteli käsiään, joku naksautti niskojaan, mutta oli melko selvää, mikä heidän yhteinen päämääränsä oli; Kaaos. Muutama vartija juoksi pitkin käytävää rauhoittamaan tilannetta, mutta Scott ei jäänyt enää seuraamaan tapahtumia. Hän juoksi selliinsä, nähden eteensä jo hieman selvemmin. Vaikkakin Scottista tuntui yhä, että joku, tai jokin muu oli hänen sisällään, katsoi hänen silmillään. Ja silti, se oli hän itse, kuin hänen mielensä olisi kiiltokuva, ja sen päällä vain millin ohut muovi peittämässä totuuden. Ensimmäistä kertaa Scott ajatteli mahdollisuutta skitsofreniaan. Ajatuksen peitti kuitenkin ääni, joka muisutti hieman Mustikkaa; "Me ollaan kaikki ihan hulluja", lause kaikui Scottin mielessä.
     Ehkä sitten niin. Ehkä Scott oli antanut vallan todelliselle luonteelleen. Ehkä muut olivatkin feikkejä, oman varjonsa alle hukkuneita pukumiehiä. Ajatusketju sai Scottin äkkiä valtaansa. Se ikäänkuin vakuutti hänet asiasta, lumosi hänet kuin käärmeenlumooja kobran. Täytyihän asian olla niin. Tietenkin. Totta helvetissä.
     "Lähdetään hermolomalle", Mustikka tokaisi. Scott pyöritteli päätään raivokkaasti, mutta oli liian myöhäistä. Scott yritti huutaa, mutta hänen omat huulensa tuntuivat olevan häneltä käyttökiellossa.
     Scottin jalat veivät hänet sellin ovelle, ne kävelivät sisälle ja hänen kätensä tarttuivat tyynyn alla olevaan avaimeen, jonka Red oli Scottille antanut. Scott laittoi avaimen farkkujensa taskuun ja lähti kohti...
     "Mitä sinä teet?", Scott kysyi, ilmeisesti itseltään.
     "Sen, mihin sinä et pysty", ääni vastasi. Se oli Redin. Ja samalla myös Mustikan. Niiden äänenpainot ja - korkeudet sekoittuivat keskenään. Sitten. kuin tilattuna, Scott näki Redin kävelevän itseään kohti, pitkin ohutta käytävää. Scott kuuli mellakoinnin ääniä alhaalta, joku huusi, ja kuulosti siltä, kuin metalliputki olisi halkaissut jonkun kallon. Scott irvisti äänelle.
     Red asteli Scottin vierelle, otti tätä kädestä kiinni ja johdatti mukaansa. "Sheriffi on varsinainen mulkku, vai mitä?" Red kysyi. Scott vain nyökytteli päätään.
     "Me teemme selvää hänestä", Red jatkoi. "Sinä ja minä. Yhdessä."
     "Vaihdoitko sinä minun lääkkeeni?" Scott kysyi asian palatessa äkisti hänen mieleensä.
     "Asia kerrallaan", Red vastasi rauhallisella äänellä. Miehet olivat saapuneet oven eteen. "Sheriffi McShelby", luki nimilaatassa.
     "Avain", Red muistutti. Scott kaivoi avaimen taskustaan ja kokeili sitä oveen. Avain oli juuri sopiva. Ovi aukesi pitäen lyhyn narahduksen. Scott näki, kuinka Sheriffi puhui huutaen puhelimeen. Donaldin naama punoitti ja hän nosti katseensa Scottiin päin.
     Scott tunsi olevansa jonkinlaisessa transsissa. Hän katsoi kun Red asteli sheriffin pöydän äärelle, avasi laatikon ja otti sieltä käteensä hopeanhohtoisen kuudestilaukeavan. Ase oli ladattu. "Se on kaunis", Scott ajatteli, kun Red tähtäsi kohti sheriffin kasvoja. Donaldin punakka naama oli kalvennut astetta vaaleammaksi ja hänen tupakan kellastamat hampaansa olivat paljastuneet kostonhimoiseen irvistykseen.
     "Tapa minutkin vitun narkkari. Eikö ollut tarpeeksi, kun raiskasit ja tapoit Courtneyn?" Scott kuuli sheriffin huutavan. Tai hän pikemminkin luki sanat tämän huulilta, sillä omituinen paine oli miltei lukinnut hänen korvansa.
     Juuri ennenkuin painoi liipaisimesta, Red käänsi aseen sheriffin vatsan kohdalle.
     "Helvetin ihramaha", Red ilkkui kun luoti upposi Donaldin pehmeään lihaan. Sheriffi piteli vertavaluvaa mahaansa, mutta pysyi pystyssä näyttääkseen keskisormea Scottille. Seuraava luoti lävisti sheriffin rintakehän.
     Viimeinen, tappava luoti osui kasvoihin. Se teki pahaa jälkeä.
     Scott hengitti raskaasti, ja pudotti aseen kädestään, vaikkei hän tiennyt missä vaiheessa Red oli antanut sen hänelle.
     Red hymyili Scottille, heilutti pitkää häntäänsä ja avasi seinään mustan aukon. Scott käveli aukon läpi, ja se tuntui hänen mielestään sillä hetkellä maailman luonnollisimmalta asialta.


                                                                  IX

Ensin Scott ajatteli ettei mitään ollut tapahtunutkaan. Hän makasi kyljellään jonkin miellyttävän lämpimän pinnalla. Noustessaan ylös Scott luuli hetken aikaa kaiken olevan samalla mallilla, kuin aikaisemminkin. Mutta ei, paikka ei muistuttanut lainkaan sitä metsää, jossa hän oli aikaisemmin vieraillut, oli se sitten ollut todellista tai ei.  
     Pinta Scottin jalkojen alla tuntui pehmeältä. Kun hän katsoi alas, ruskea pinta näytti ikäänkuin hengittävän, kuin koko Rajamaa olisi ollut elossa.
     Viime kerralla joka puolella kasvaneet puut näyttivät muuttuneen suuriksi, tasaisin rivein kulkeviksi, neliskanttisiksi, vaaleiksi marmoripylväiksi, jotka kohosivat kattoon asti. Kyllä, tällä kertaa Scottilla oli myös katto päänsä päällä, vaikkakin se oli muodostettu läpinäkyvistä, ovaalin muotoisista lasilaatoista. Katon läpi Scott näki epämiellyttävän väriset, tumman siniset pilvet, jotka peittivät miltei koko taivaan kuin hattarainen harso.
     Scott seisoi suuressa, salin oloisessa tilassa, josta kulki kaikkiin neljään pääilmansuuntaan salin seinästä lähtevä ohut käytävä. Jokaisen käytävän valaistus oli hyvin hämärä, mutta seinille kiinnitetyt yölamppuja muistuttavat valaisimet olivat joka käytävällä erivärisiä. Punaisia, sinisiä, vihreitä ja keltaisia. Elävä kävelyalusta jatkui myös käytäville, mutta käytävillä se oli päällystetty samanlaisin lasilaatoin kuin kattokin.
     Scott mietti minne neljästä käytävästä hänen kuuluisi mennä. Hän koetti luottaa kuuloonsa, muttei kuullut ääntäkään mistään suunnasta. Vai kuuliko? Joku kuiskaili hänen korviinsa. Scott kuuli äänen, mutta se ei tuntunut tulevan mistään suunnasta. Scott oli tuntenut ennenkin samat kuiskaukset, hän ei muistanut koska, mutta tiesi tunteneensa ne joskus.
     "Pukumiehet", Scott kuiskasi, ja kylmät väreet kulkivat hänen ihollaan kuin sähköiskut, sanan kimpoillessa seinien kautta takaisin hänen omiin korviinsa.
     "Punainen, mene punaiseen", äänetön ääni sanoi. Heti kun Scott kääntyi totellakseen, tuli mukaan kuoro muita ääniä. "Sininen, mene vihreään!", "Kulje keltaisen kautta." Äänet sekoittivat hänen päänsä tahallaan, niin Scott arveli. Ne olivat pukumiehiä, siitä hän oli varma.
     Värien luettelo vain jatkui, mutta samassa, hiljentäen kaikki muut äänet, niiden keskeltä kuului selkeä, kuin räjähdyksen omainen ääni; "Avain! Muista avain Scott."
     Scott säpsähti kuullessaan nimensä pukumiesten suusta. Mutta ei, viimeinen puhuja ei ollut ollut pukumies. Se oli kuulostanut Mustikalta. Tai Rediltä. Mutta miten se olisi voinut olla Red. Scott ei ollut varma mitä ajatella. Hän tunnusteli avainta taskustaan. Avain oli taskussa, mutta sen lämpö tuntui kadonneen. Scott kaivoi avaimen käteensä ja katsoi sitä tarkkaan, se tosiaan näytti miltei identtiseltä kuin se, jonka hän oli hukannut laivassa. "Mitä jos sen oli kuulunutkin hukkua? Jos Mustikka teki jotakin... Jotakin..." Sen pidemmälle Scott ei ajatusketjussaan päässyt. Hän tunsi todellisuudentajunsa hämärtyvän pikkuhiljaa.
     Scott puristi avainta kädestään. Se antoi hänelle napakan sähköiskun ja Scott pudotti avaimen käsistään. Se alkoi heti imeytyä hengittävän lattian sisälle. Scott putosi polvilleen ja koetti vetää avaimen takaisin itselleen, mutta se oli jo miltei kokonaan lattian sisällä. Scott jäi tuijottamaan sanattomana kohtaa, jossa avain oli vielä hetki sitten ollut.
     "Mitä helvettiä minä nyt teen?" Scott kysyi ääneen. Hänen äänensä ei enää kimpoillut seinistä, vaan ne pikemminkin imivät äänen sisäänsä. Kun Scott oli jo vähällä menettää toivonsa, lattia alkoi ikäänkuin kuplia siitä kohdasta, johon avain oli imeytynyt. Se kupli ja pulppusi hetken aikaa ja sitten, tiukka napsaus, kuin kiväärin suusta, ja maan sisältä pongahti avain pinnalle. Se oli hieman isompi kuin hytin avain, ja se oli kirkkaan punainen. Scott nappasi avaimen nopeasti käteensä. Nyt hän ainakin tietäisi minne käytävistä hänen kuului mennä. Avaimen väri oli riittävä todiste siitä, jonka jo ensimmäinen ääni oli sanonut; "Mene punaiseen."
     Scott käveli punaisten lamppujen reunustamaan käytävään.
     Pukumiehet kuiskivat omituisia mantrojaan hänen päänsä sisällä. Välillä Scott näki vilauksen tummasta kehosta. Hän käveli määrätietoisesti pitkin loputtomalta tuntuvaa käytävää. Scott ei peittänyt korviaan, vaikka tunsi tarpeen tehdä niin. Hän halusi kuulla, jos Mustikka puhuisi. Tai joku muu. Se, joka oli muistuttanut häntä avaimestakin.
     Kun Scott käveli pidemmälle käytävään, hän huomasi kuinka punaisten lamppujen valo alkoi himmentyä entisestään. Edessäpäin ne valaisivat enää hieman. Scott huomasi myös jotakin muuta. Seinillä oli tauluja, kultakehyksin kehystettyjä, kalliin näköisiä tauluja. Taulut esittivät...
     "Rajamaalaisia?", Scott puhui itsekseen. Kyllä, tauluissa Scott näki Mustikan, taikurin, kortinpelaajavanhukset, ja muutaman kasvon joita hän ei tunnistanut. Scott pani merkille, että Hammaspeikkokissaa ei ollut yhdessäkään taulussa. "Ehkä kissat eivät joudu olemaan tekemissä todellisuuden kanssa", Scott tuumi.
     Scottista tuntui, että hän alkoi lähestyä käytävän päätä. Valaistus ei enää kertonut hänelle missä hän oli. Oli hyvin hämärää. Käytävä alkoi myös ohentua ja kaventua joka askeleella jonka Scott otti. Scott nopeutti askeleitaan, sillä hän oli näkevinään jotakin käytävän päässä. Siellä näytti olevan vielä yksi taulu. Hän erotti ainoastaan sen ääriviivat pimeässä.
     Scott oli ajatellut käytävän kapenevan vain mitä pidemmälle hän käveli, mutta nyt hän tajusi sen todella ohenevan joka suunnasta, ja että hän tukehtuisi ja liiskaantuisi sen väliin kohtapuoliin. Scott otti juoksuaskeleita kohti taulua ja käytävän päätä. Hän kosketti taulua sormenpäillään, ja se aukaisi hänen eteensä pikkuruisen oven, josta Scott arveli juuri ja juuri mahtuvansa kulkemaan, joten hän ryömi oven läpi. Hänen jalkansa olivat vielä ulkopuolella, kun hän tunsi niiden puristuvan kasaan. Scott ähkäisi hätääntyneenä ja joutui taistelemaan muutaman kammottavan hetken ajan, saadakseen jalkansa vedettyä mukaansa. Pieni ovi sulkeutui hänen perässään, ja Scott hengitti syvään muutaman kerran sisään ja ulos, ennenkuin uskaltautui katsomaan, minne hän oli joutunut.
     Scott oli päätynyt sinisin valoin valaistuun käytävään. Se oli samankaltainen kuin punainenkin oli ollut, mutta taulut seinillä esittivät ihmisiä, jotka Scott tunsi, eivät enää Rajamaalaisia. Tauluihin oli taiteiltu Annie, sheriffi McShelby, Courtney McShelby, Dennis Bold, Jack Avenger...
     "Mitä ne tarkoittavat?" Scott kysyi itseltään.
     "Jatka matkaa",  pukumiehet painostivat. Scott jatkoi. Hän näki jälleen käytävän päässä vielä yhden muotokuvan, muttei hämärän seasta nähnyt ketä se esitti.
     Scott kuuli hämmästyksekseen tuulen ujeltavan jossakin. Sitten, pukumiehet puhuivat hänelle.
     "Hävisit..." kertoi kuiskaus.
     "Hävisit!", musta kangas laskeutui jokaisen muotokuvan päälle. "Hävisit."
     "Mutta minä...", hetkeen Scott ei tiennyt mitä sanoa.
     "Minä haluan taistella." Lause hiljensi pukumiehet muutamaksi sekunniksi. Sitten kuiskailu alkoi jälleen.
     "Haluatko kertakäyttöunelman?" Ääni kirkui. Scott peitti korvansa, mutta äänen paine tuntui lävistävän koko hänen kehonsa.
     "Haluatko kertakäyttöunelman?"
     "En!" Scott huusi pukumiesten kiljunnan ylitse.
     "Minä tahdon taistella, Mustikka, kuuletko? En tahdo kertakäyttöunelmia!"
     Kuiskaukset jatkuivat vielä hetken aikaa. Kun ne hiljenivät, Scott ymmärsi että tuuli, jonka hän oli luullut kuulevansa, olikin muodostunut kuiskausten kimpoillessa seiniä vasten toistensa lävitse.
     "Todellako?" Mustikan leikittelevä ääni kysyi. Scott oli huojentunut kuullessaan sen.
     "Olkoon sitten niin."
     Ja Scott putosi. Hän luuli jo tottuneensa tunteeseen, mutta hänen vatsanpohjansa tuntui olevan eri mieltä. Se kääntyi ylösalaisin, niin että Scott oli vähällä päästää vatsansa vähäisenkin sisällön ylös. Scott arveli ettei sellaiseen tunteeseen ikipäivänä olisi mahdollista tottua.


                                                                  X
    
Pimeyden seasta avautui uusia pelottavia näkymiä. Tällä kertaa Scott oli peilien ympäröimä, pakotettuna kohtaamaan itsensä. Peilejä oli yläpuolella, alapuolella, sivuilla ja jopa sivujen sivuilla.
     "Nyt tiedän ainakin miltä Rachelista tuntui", Scott ajatteli.
     Hän näki väsyneet kasvonsa, tummat silmänalusensa, ruskeat, likaiset hiuksensa, tahraisen kauluspaitansa.
     "Erinomaista", Scott sanoi, "En usko edes haluavani ymmärtää."
     "Se on väistämätöntä", Scottin sisäinen ääni sanoi.
     "Haluan pois."
     Ääni ei vastannut. Scott otti askeleen eteenpäin ja törmäsi peiliin. Hän koetti liikkua toiseen suuntaan, mutta peilit olivat tiellä. Niistä näkyi asioita, joita Scott ei olisi toivonut näkevänsä. Yhdessä peilissä Scott näki sheriffi Donald McShelbyn. Mies itki, ja piteli käsissään valokuvaa Courtneystä. Toisessa peilissä Scott näki itsensä, työntyneenä Courtneyn sisään. Hän käänsi katseensa, vain nähdäkseen jälleen itsensä. Peilistä näkyvässä kuvajaisessa Scott istui kirjoituspöytänsä ääressä, alushousut jalassaan ja viinapullo vierellään. Annie astui sisään huoneeseen koputtamatta ja Scott...
     "En halua muistaa..." Scott kuiskasi miltei anelevaan sävyyn.
     "Sinä löit häntä", ääni totesi.
     "Tiedän."
     Kyyneleet eivät olisi enää kauaa pidättyväisiä.
     "En ollut hallinnassa."
     "Et, etkä ole nytkään", ääni sanoi pilkallisesti.
     Scott näki itsensä jälleen peilistä. Hän istui sängyn reunalla, käsissään pitsiset naisten alushousut. Scott käänsi katseensa ja näki itsensä istumassa - tällä kertaa junaradalla.
     "Olit valmis tekemään sen", ääni muistutti. "Junaa vain ei tullut."
     Scott hautasi kasvot käsiinsä.
     "Tämä sinun on ehdottomasti nähtävä!" ääni huusi innoissaan.
     Peilissä näkyi Annie. Alastomana. Hän hymyili. Scott oli nähnyt samaisen hymyn tuhannet kerrat. Sitten, vieras mies...
     "Ei, ei vieras. Se on Tom", Scott puhui itselleen.
     ...Astui kuvaan ja käveli hitaasti Annien viereen sängylle. Myös Tom oli, valkoisia tennissukkia lukuunottamatta, alasti. Hän tarttui kiinni Scottin vaimon pehmeistä hiuksista. Nainen avasi suunsa nautinnosta.
     "Ei..." Scott kuiskasi ja käänsi katseensa. Peilin näyttämien kuvien myötä, myös hänen oma syyllisyydentuntonsa kasvoi jatkuvasti.
     Scott löi peiliä rystysillään, hajottaen Annien ja Tomin miljooniksi sirpaleiksi. Hänen rystysensä vuotivat verta ja seuraavassa peilissä Scott näki isänsä humalaisen virnistyksen, joka tiesi selkäsaunaa, sekä hänelle, että Jackille. Scott löi peilin palasiksi. Hän liikkui eteenpäin, karjuen kuin järkensä menettänyt.
     Lopulta ei ollut enää kuin yksi ainoa peili. Siinä Scott näki vain itsensä. Hänen kasvonsa olivat kyynelten ja veren tahraamat.
     "Mene pois", Scott sanoi ja löi viimeisen peilin rikki. Hän tunsi putoavansa, sirpaleet pyörteilivät hänen ympärillään, Scott näki alapuolellaan maalattian. "Kellarin lattian" Scott ajatteli. Sitten, ennen kuin Scott ehti pudota maahan saakka, peilin sirpaleiden keskeltä työntyivät esille tutut kasvot. Ne kuuluivat Dennis Boldille. Tummat, hien peittämät kasvot. Scott ei ensin ollut varma oliko hän iloinen vai turhautunut nähdessään nuo kasvot, mutta kun Dennis puhui, löysällä läntisen New Derbyn murteella, "Kuules jätkä, me lähdetään vittuun täältä", Scott tiesi olevansa iloinen nähdessään hänet.


                                                                 XI

Dennis oli ajanut Scottin "Three Pearls"-nimiseen kirjakauppaan, jossa signeeraustilaisuus oli käynnistymässä. Matka oli sujunut ilman suurempia välikohtauksia, Scott oli ainoastaan joutunut pyytämään Dennisiä pysäyttämään muutaman kerran oksentaakseen tienpenkalle. Perillä Dennis oli antanut Scottille uuden, violetin kauluspaidan ja tummat farkut, jotka tämä oli pukenut päälleen.
     Nyt Scott seisoi satojen katsojien edessä puhujan pöydän takana. Scott tiesi mitä häneltä odotettiin, muttei ollut varma olivatko asiat hänen hallinnassaan.
     Hiljaisuuden jatkuessa alkoi penkkirivien väleistä kuulua odottava, hieman hermostunut kuiskutus. Scott nielaisi ja löysti solmiota, joka kiristi hänen kaulaansa. Spottivalot halusivat sokaista hänet, siltä Scottista ainakin tuntui. "Ne tahtovat minut pois päiviltä", hän ajatteli. Scottille ominainen, itseivallinen hymy ei edes käväissyt hänen kuivilla huulillaan. Kauluspaita kutitti hänen hikistä kehoaan ja Scottin teki mieli repiä se pois päältään. Salamavalo välähti jossain. Scott toivoi, ettei häntä kuvattaisi juuri nyt.
     Koko salillinen ihmisiä odotti nyt hiljaa Scottin pelinavausta. Samppanjapullosta olisi vedettävä korkki, lahjan päältä kirkkaat paperit. Ihmiset odottivat.
     "Kirja... Niin...", Scott aloitti. Hänen äänensä kuulosti tavattoman heikolta. Hänen vieressään oli diaprojektori. Olisiko hänen kuulunut laittaa se päälle, näyttääkseen yleisölle jotakin? Scott ei tiennyt enää.
     "Kirja kertoo...", Scott pudisteli päätään uhmakkaasti, mutta sanat pulppusivat hänen suustaan. "Se kertoo aukoista. Sen kauniin pienen tytön aukosta",  Scottista tuntui kuin joku olisi väkisin laittanut sanoja hänen suuhunsa. Salamavalo välähti jossakin salin perällä pari kertaa.
     "Hyvät naiset ja herrat..." Scott jatkoi puhettaan. "Ja kissat", hän lisäsi, omaksikin hämmästyksekseen.
     "Minulla on ilo ilmoittaa että... Kirjan loppu, on vihdoinkin valmis ja se tosiaan on..." Scott nielaisi. "... Kuin hiottu timantti."
     Scott yskäisi avatakseen kurkkuaan. Häntä huimasi. Hän tiesi Dennisin seuraavan esitystä sivusta, järkytyksestä valkein kasvoin, voimatta tehdä mitään Scottin hyväksi.
     "Kuolo korjaa meidät kaikki", Scott viimeisteli puheensa ja lyyhistyi puhujan pöydän taakse. Hänen kurkustaan vapautui keltaista, ohutta, rihman kaltaista limaa muutaman desilitran verran ja hän kuuli kun yleisä haukkoi henkeään. Jostakin kuului kun lapsi parkui. Scott näki Dennisin juoksevan hänen luokseen, samoin kun muutaman muunkin, joita hän ei tunnistanut. Ne kaikki olivat lasin takana nyt. Tummennetun peililasin takana. Ne koputtivat ja jyskyttivät ja Scott olisi halunnut päästää ne pirulaiset sisälle tuolta kylmästä, muttei voinut.
     Ne olivat kaikki tummien huppujen peittämiä. Peilin takana, ne olivat kaikki todellisuudessa pukumiehiä.






                            Kolmas osa: Jumalaisen kuparinen avain


"Kuolemantähti...", kuiskaus kutsui.
     "Minä olen Kuolemantähti, enää sekö minusta on jäljellä?" Rachel kysyi, äänessään selkäpiitä karmivaa ymmärrystä.
     Kuiskaukset kuuluivat hänen päänsä sisällä yhä lujempina ja häiritsevämpinä. Ne kertoivat hänelle kaiken, mutta vain yksi lause pysyi hänen mielessään;
     "Sinusta on jäljellä juuri sen verran kuin uskot olevan."
     Sen lauseen voimalla, Rachel eli useimmat, sitä seuraavat, liian pitkät päivät."

Scott Avenger: Kuolemantähti


                                                      I

Kellarin lattia väreili jossakin alhaalla. Scott tunsi putoavansa, niin, jälleen hän putosi alemmaksi. Taistelu oli saamassa päätöksensä.
     Scott tömähti jalat edellä kovaan maahan ja huudahti kivusta, kaatuen saman tien kyljelleen. Hänen oikeassa jalassaan tykytti pistävä kipu.
     "Se on poikki", Scott arveli. Putous oli ollut pitkä.
     Scott oli jonkinlaisessa kellarissa. Oli hämärää. Kellarissa oli maalattia ja puiset seinät. Jonkin matkan päässä Scottista oli jyrkät portaat, jotka veivät ylös. "En ikipäivänä selviä noista", Scott ajatteli, ja yritti liikuttaa loukkaantunutta jalkaansa. Hän huudahti kivusta. "Ei onnistu."
     "Aiotko mieluummin kuolla tänne?", ääni tiedusteli.
     "Kerro minulle sitten, mitä vaihtoehtoja minulla on vitun kusipää."
     Ääni pysyi yllättäen hiljaa.
     "Haluan tupakan", Scott ajatteli, mutta mietti sitten tarkemmin. "Ei, minä haluan kirjoittaa." Jopa yksin kellarissa, kuolemaan tuomittuna, se tuntui riittävän tärkeältä määränpäältä, jotta sen vuoksi kannatti taistella. Scott naurahti kimakasti, itsekkään tietämättä miksi. Hän ei ollut varma uskoiko itseensä riittävästi, mutta hänen olisi yritettävä.
     "Jos kokeilen rappusia", Scott tuumi.
     Hetken hän makasi multaisessa maassa, tuijottaen ylös, ovelle, jonka välistä hohkasi kirkas valo. Se houkutti Scottia ja hän päätti koetella onneaan. Hallintaansa, ehkäpä. Scott ryömi eteenpäin käyttäen apunaan kyynerpäitään. Hänen kauluspaitansa violetti kangas repeytyi hetkessä. "Pahuksen viidenkymmenen dollarin paidat", Scott kirosi mielessään.
     Scott ajatteli, kuinka moni ihminen oli varmasti kuollut samankaltaisessa kellarissa. Omassa kellarissaan.
     "Tässä kellarissa", ääni ehdotti tyynesti. Scott pyyhki ajatusketjun mielestään parhaansa mukaan. Kylmät hikikarpalot valuivat pitkin hänen lämmintä otsaansa. Matka rappusten luokse tuntui kestävän ikuisuuden.
     "Miksi minä olen täällä?", Scott kysyi itseltään.
     "Sinä valitsit", ääni kertoi. Niin, Scott oli valinnut taistelunsa, muttei ollut varma olisiko hänestä viemään se loppuun.
     Viimein Scottin sormenpäät koskettivat ensimmäistä porrasta. Hän otti kiinni portaan kulmasta ja hilasi itsensä lähemmäksi sitä. Sen jälkeen Scott antoi itselleen luvan levätä muutaman minuutin.
     Puiset, paksut portaat näyttivät lahoilta. Scott oli hetken jo vähällä luopua yrityksestä, havaitessaan portaista puuttuvan suuria paloja. Yksi askelma oli itseasiassa kokonaan irronnut.
     "On vain yritettävä", Scott asetti kätensä toiselle portaalle. Se tuntui limaiselta ja kostealta, kylmältä hänen kämmenensä alla. Koko kellarissa vallitsi mätä ja märkä haju. "Kuin ruumis", kävi ajatus Scottin mielessä. Hän vei jalkansa seuraavalle askelmalle. Kaikki hyvin tähän saakka. Scott tarttui seuraavaan, ja sitä seuraavaan askelmaan. Portaat narisivat hänen painonsa alla, hänen jalkaansa kivisti.
     "Olen kohta puolessa välissä", Scott ajatteli, rauhoittaakseen itseään. Samalla hän katsoi alas, mutta se oli kohtalokas virhe. Hänen keskittymisensä herpaantui. Scott hengitti raskaasti. Hänen edessään häämöttävä ovi tuntui ilkkuvan hänelle; "Et ikinä tavoita mua beibi", se kerskui ylimielisesti.
     "Saatat olla oikeassa", Scott kuiskasi. Se antoi äänelle tilaisuuden jatkaa siitä mihin se oli jäänyt.
     "Scott, poikaseni, ei sinulla ole munaa tällaiseen, lopeta tähän niin et turhaan satuta itseäsi."
     Scott nosti kuitenkin kasvonsa portaiden pinnasta ja suuntasi katseensa seuraaviin askelmiin. Hän tarttui tiukasti kiinni kaksi rappusta ylempää, sillä hänen edesään, siinä missä seuraavan askelman olisi kuulunut olla, oli vain tyhjä kohta. Scott ei voinut olla ajattelematta että joku oli jo yrittänyt samaa kuin hän, heikoin tuloksin.
     Scott tunsi rappusten taittuvan allaan. Hän koetti ottaa kiinni ylempää, miltei oven luota, mutta oli jo liian myöhäistä. Porras hänen allaan räsähti poikki ja sen toinen puoli putosi maalattialle. Scottin jalat jäivät roikkumaan ilmaan, hänen pitäessään yhä kiinni toiseksi ylimmäisestä portaasta.
     "Ole kiltti ja kestä", Scott rukoili.
     Kyseinen portaanpuolikas oli ilmeisesti joko kuuro, tai poikkeuksellisen armoton, sillä se pudotti Scott Johnny Avengerin kellarin lattialle.
     "Perkele!" Scott huusi. Hän löi nyrkkinsä maahan ja antoi kasvojensa vajota multaan. Kipu hänen jalassaan teki ajattelun miltei mahdottomaksi. Scottista tuntui kuin häneen olisi puhkaistu reikä, josta toivo valui hiljalleen ulos, niinkuin ilmapallosta.
     "Sanoinhan", ääni muistutti.
     "Turpa kiinni."
     "Olet luuseri", ääni totesi, hivenen pahoittelevaan sävyyn.
     "Olen luuseri", Scott myönsi.


                                                                II

Scott makasi kasvot miltei lattiassa kiinni. Hän kävi kamppailua oman, riekaleisen mielensä kanssa. Scott tiesi, että hänen olisi vietävä homma päätökseen, tavalla tai toisella. Jokin hänen mielessään avasi silmänsä, ja samalla myös suunsa ilkkuakseen Scottille.
     "Sinä et pysty siihen", ääni sanoi. Se sai Scottin nostamaan kasvonsa ja katsomaan ympärilleen, sen verran mitä kellarin pimeydessä näki. Scott tiesi, ettei hänellä ollut energiaa, jonka hän olisi tarvinnut jatkaakseen, mutta se tuntui yhtäkkiä lähes toispuoleiselta seikalta.
     "Sinä et koskaan pääse ulos", ääni jatkoi. Se ikäänkuin kirkui, mutta ääni kuului silti hiljaa Scottin mielessä.
     "Samantekevää", Scott sanoi ja ryömi kohti kellarin puista seinää.
     "Jää tähän!"
     Scott naurahti vastaukseksi. Hän tunsi veren metallisen maun suussaan.
     "Kaivaudun täältä ulos vaikka kynsilläni", muttei Scottin tarvinnut, sillä jokin alkoi polttaa hänen reittään, taskun sisällä. Se oli avain, se oli yhä hänen taskussaan, valmiina tehtäväänsä. Scott kaivoi avaimen repeilleiden farkkujensa taskusta, ja katsoi sitä. Sitten hän antoi kärsineen näköiselle, kuparisen väriselle avaimelle lyhyen suudelman ja hinasi itsensä seinän luokse.
     Scott alkoi kaivaa.
     Avain upposi multaan yhä uudelleen ja uudelleen, repien tietään vapauteen. Scottista tuntui, kuin avain olisi halunnut ulos, yhtä paljon kuin hän itsekkin. Hän ei ollut varma mitä se tarkoitti, hyvää, pahaa vai ei yhtikäs mitään. Juuri silloin, Scott ei välittänytkään tietää.


                                                                 III

Scott ei ollut varma, kauanko hän oli jo kaivanut. Oli saattanut kulua tunteja, päiviä tai viikkoja. Ainakin siltä Scottista tuntui. Hän oli ehtinyt ajatella miljoonaa ja yhtä asiaa, mutta yksikään niistä ei tuntunut toistaan selkeämmältä. Kaikki oli yhtä ja samaa massaa, vain avain, tuo lähes jumalaisen kaunis ilmentymä, joka oli saapunut häntä pelastamaan, erottui massan joukosta. Scott ei antaisi avainta pois. Ei koskaan. Hän tarvitsi sitä.
     Scott kaivoi yhä raivokkaammin, tietämättä itsekkään, mistä tarvittava voima kumpusi.
     Avain upposi multaan.
     Avain repäisi multaa pois tieltä.
     Avain upposi yhä syvemmälle multaan.
     Scott repi lopulta multaa kynsillään, sormenpäänsä verisinä.
     Lopulta kylmä tuuli puhalsi sisälle kellariin hänen kaivamastaan aukosta.
     "Aukosta minä olen tänne saapunut ja aukosta olen tuleva myös pois", Scott puhui sekavana. Ajatukset risteilivät hänen päässään, nyt, raikkaan ilman vaikutuksesta, hieman selkeämpinä.
     Scott työnsi kätensä aukon läpi ulkoilmaan, ja riuhtoi multaa ja hiekkaa pois edestään. Hänen veriset, mullan tahrimat kasvonsa tulivat ulos, ja Scott näki  kirkkaan, punaisen auringon laskevan.
     "Väliajan paikka", ääni totesi yllättyneenä.
     "Tein sen", Scott sanoi.
     Aurinko laski pilvien taa ja ilta hämärtyi yöksi. Ukkonen jyrisi jossakin ja Scott ajatteli Hammaspeikkokissaa. Väsynyt hymy kohosi hänen kuiville, halkeilleille huulilleen.
     Scott tunsi menettävänsä pian tajuntansa. Sitä ennen hän kuitenkin halusi kirjoittaa. Hänellä ei ollut muuta kuin avain, ja märkää hiekkaa vaikka muille jakaa. Scott tiesi että lauseet pyyhkiytyisivät pois, mutta sillä ei ollut väliä.
     Scott tarttui avaimeen ja kirjoitti "Kuolemantähden" viimeiset rivit hiekkaan;


""Ei ole ketään muita. On ollut vain sinä, ja halusi elää. Minun mielestäni se on kaikkein tärkeintä."
     Yksinäinen kyynel valui pitkin Rachelin valkoista poskea, Benin kietoessa suuret kätensä hänen ympärilleen.
     Rachel ei olisi tahtonut päästää irti, mutta nyt hän tiesi pystyvänsä. Hän ei ollut edes varma, minkä vuoksi oli taistellut, mutta hän oli yhtäkaikki pystynyt siihen. Rachelin mielestä se oli kaikista tärkeintä.
     Vihdoinkin hän tiesi pystyvänsä."


                                                           Epilogi

Scott istui tammisen kirjoituspöytänsä äärellä. Vanhanaikainen, musta kirjoituskone edessään. Savuke suussaan, Marlboro, kultainen. Scott oli heittänyt kipeää jalkaansa varten varaamansa särkylääkkeet roskakoriin. Hän tiesi voivansa kaivaa ne pois sieltä, mutta hän tiesi yhtä hyvin, ettei kaivaisi. Rachelkaan ei olisi tehnyt niin.
     "Pistähän tupakaksi, vanha veikko", Mustikka ehdotti heiluttaen häntäänsä leikkisästi. Scott veti tupakasta myrkkyä keuhkoihinsa, sulkien silmänsä nautinnosta. Pöydällä oli repeillyt sanomalehti, jonka etusivulla oli traaginen uutinen; "Kuuluisa kirjailija kadonnut."
     Talossa oli hiljaista, lukuunottamatta jatkuvaa kirjoituskoneen naputusta. Liuska oli lähestulkoon täynnä. Siinä luki yhä uudelleen ja uudelleen sama lause;
     "Kuolo korjaa meidät kaikki."
     Scott joi pöydällä olevan shottilasin tyhjäksi. Pöydällä oli samanlaisia laseja pitkä rivi, ne kaikki oli täyetty vaalealla, kirkkaalla nesteellä. Scott laski lasin pöydälle ja kiristi solmiotaan. Hän pani merkille käsiensä alkaneen muuttua, ne tummenivat, mustenivat, ohenivat, kuin jonkinlainen harso.
     Talossa haisi kostean mädäntyneeltä. "Kuin ruumis", Scott ajatteli ja hymyili vinoa, irvistystä muistuttavaa hymyä. Hänen huulensa oli puristettu tiukasti yhteen, paitsi silloin kun hän veti savua tupakasta, tai kostutti kurkkuaan.
     Ruumiin hajuun sekoittui jotakin... Jotakin, Scott ei ollut varma mikä se oli. Kuin jokin hajuvesi. Annien hajuvesi? Scott arveli sen olevan mahdollista. Hän ei ollut koskaan uskonut rakkauteen.
     Scott jätti kirjoituskoneen hetkeksi rauhaan, noustakseen jaloilleen. Hän nousi ja jäi paikoilleen, tuntien jalkojensa puutuneen tunnottomiksi. Kului viitisentoista sekuntia, ja Scott sai jalkansa liikkeelle. Hän käveli suuren ikkunan luokse, katsoakseen ulos. Paksu lumikerros peitti maan. Lehdettömät puut ja niiden oksat olivat myös hohtavan kuuran peitossa.
     Vaaleanpunaiset, suloiset kirsikankukat leijuivat ilmassa painottoman oloisina. Ne olivat kauniita.
     Scott ajatteli, että oli suoranainen ihme, että ne kukkivat tähän aikaan vuodesta.